1.9.2015

Lukusukkuloiden ahmintaa


Olen nyt viime aikoina lukenut paljon, mutta erityisesti olen nyt nauttinut näiden lukusukkuloiksi nimittämieni kirjojen lukemisesta. Viihdekirjoja ne tietysti ovat, mutta koska viihdyn niin monien kirjojen parissa, kutsun tällaisia mielettömän nopealukuisia ja ahmittavia kirjoja mieluummin tällä keksimälläni sanalla. Englanninkielinen termi page-turner olisi myös hyvä, mutta, noh, se ei ole suomea.



Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (suomennos: Heli Naski, Gummerus 2015) on pokkarina lähes 500 sivua pitkä. Luin sen miltei kokonaan sunnuntaina, olin ehtinyt vähän jo aloittaa launtaiyönä. Tarina on tunteisiin vetoava, kiinnostava, romanttinen epätavallisemmalla tavalla kuin mitä odotin ja siinä ei ollut ärsyttäviä henkilöitä (Jee!). Yksiulotteisiin hahmoihin, manipuloivaan juonenkuljetukseen ja lässytykseen yleensä kyllästyn ensimmäisenä viihteellisimmissä rakkauskirjoissa.

Olin lukenut blogiarvioita, joissa väitettiin lukemisen aiheuttaneen vähän itkumaisia olotiloja, mutten odottanut, että näin kävisi myös minulle. En ole itkun yläpuolella, mutta eivät kirjat minua yleensä itketä ja olin varautunut tunnemanipulointiin. Liikutuin lähinnä siitä, että kirja päättyi tarinan kannalta juuri oikein, vaikka olisin voinut tunnekuohuissani hyväksyä toisenlaisenkin lopetuksen.


Aurinko paistoi kalliolla, tarina kulki, ihana olotila elämästä muutenkin. Lukusukkula on omiaan paikkaamaan eräänlaisen työuupumuksen ja "remonttimuuttokesän" aiheuttamaa kirjaköyhiötä eloa. Olen koko elokuun taas nauttinut lukemisesta ja uppoutumisesta, saanut työvaihemoodin pois päältä vapaa-ajalla, enkä koko ajan mieti, miten tekisin/muokkaisin tämän ja tämän kohdan kirjasta. Ihanaa. Lukeminen on niin rentouttavaa.


Eilen tulin lukeneeksi toisen paksummanpuoleisen kirjan vähän vahingossa, kun päivään liittyi paljon  yleisluontoista odottelua eri tiloissa (en puhu päänsisäisistä asioista nyt). Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (suomennos: Helene Bützow, Wsoy 2015) on lähes 450-sivuinen, enkä voinut lopettaa sen lukemista, kun pääsin heti alkusivuilla tarinaan mukaan. Traagisista puolista (väkivalta, koulukiusaaminen, seksirikokset, kuolema) huolimatta kirja on enemmän hauska kuin totinen.

Ihan pienellä rakenteellisella ratkaisulla ylemmän keskiluokan koulun juhlissa tapahtuvaan kuolintapaustutkintaan tulee pirullista moniäänisyyttä mukaan. Eikä tämä mikään dekkari ole, eikä erään kuolema ole pääasia, siihen päästään oikeastaan vasta ihan lopussa. Pikemminkin tämä on sujuvasanainen tarina siitä, miten tilanne kärjistyi pikkuasiasta niin pahaksi. Hyvin viihdyttävää.


Lähes 1000 sivua kahdessa päivässä, vaikka päiviin mahtui toki muutakin, kertoo vahvasta tarinaan uppoamisen tarpeesta. Molemmissa on aika erikoinen tarina vielä, joista annan kiitosta. Tällä hetkellä on kaksi muuta kirjaa kesken, joista pitää lukea Huumasema Zoo ensin loppuun, sillä siitä päättyy laina-aika ihan lähipäivinä.

6 kommenttia :

  1. Lukusukkula, loistava termi :) Moyesin kirja on tullut minulle, mutta jotenkin en ole saanut tartuttua siihen. Ehkä pitäisi!

    VastaaPoista
  2. Olen joskus lainannut osuvaa termiäsi "lukusukkula". Se on oivallinen, suomenkielinen sana kuvaamaan juuri tällaisia lukukokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan ihanaa! :) Olen kerran laittanut sen lehtijuttuunkin.

      Poista
  3. Samaa mieltä kuin Elina. Lukusukkula yleiskieleen! Moriartyn kirjaa odottelen kirjastosta, yhä kiinnostuneempana. Olipa sulla tosiaan tarinan - ja rentoutumisen - tarve!

    VastaaPoista
  4. Lukusukkula! Mahtava termi, pihistän käyttöön!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!