31.5.2013

Mistä kirjanörtti aloittaa pakkaamisen?


Tosin tarvitsen apua ja kunnon itsekuria, sillä en vain voi ottaa kaikkea näitä mukaani. Kirjoja on nyt (ilman matkaoppaita) yli 7 kilon verran, valitettavasti ihan liikaa. Näiden lisäksi minulla on parisenkymmentä sähkökirjaa iPadilla. Olen huhkinut niin paljon töiden parissa, että ihan hykertelen, kuinka paljon enemmän lukuaikaa minulla kohta on.

Vasemmanpuoleisin teos on ihana muistikirja, jonka sain ystäviltäni läksiäis- ja polttarilahjaksi. Hekumallinen Berliini on niin ikään samalta brunssilta saatu lahja. Pari mikiä, jotka eivät paina mitään, useampi pokkari ja neljä kovakantista kirjaa. En vain tiedä, mistä karsisin, sillä jos poistan yhden pokkarin, niin sen vaikutus painoon on aika minimaalinen. Kovakantisissa on taas sellaisia kirjoja, joiden lukemista odotan kovasti. Riikka Pelon uutuuskirjaa Jokapäiväinen elämämme ja Jennifer Eganin Sydäntornia olen ehtinyt jo aloitella ja todeta niin hyviksi, että haluan kirjat mukaani. Kallio on Tóibin ovat liipaisimella, mutta ovat ihan uusia hankintoja. – tosin Kallio on äidin ostama, otin sen vain Lapista mukaani.

Kolme kuukautta ei ole maailman pisin aika olla poissa kirjahyllyn luota, mutta se on kuitenkin niin pitkä, että tiedän lukevani useamman teoksen, enkä jaksa lukea vain sähkökirjoja. Tulevan aviomieheni neuvo on ollut kyllä se, että Saksastakin voin ostaa kirjoja, jos luettava uhkaa loppua kesken, mutta toisaalta tämä kirjojen pakkaaminen ja lukusuunnitelmien teko on sen verran ihanaa – joskin problemaattista – että hetken vielä pyörittelen ehdokaskirjoja käsissäni. Olen kuitenkin jo niin pitkällä, että ehdokkaat on valittu, enkä nyt aio muita hyllystäni esiin ottaa.

Mutta mitä otan Berliiniin mukaan? Mitä jätän kasasta pois? Vinkkejä!!

26.5.2013

21.5.2013

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja


Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
WSOY, 2013
Kansi ja kirjan kuvitukset: Elina Warsta
Sivuja: 134
Kotimaista huumoria, lyhytproosaa

Palaan blogin pariin parin viikon kirjoitustauon jälkeen vinkkaamalla Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjasta. Tämä hyvänmielen teos on kokoelma fiktiivisen ammatinvalintapsykologin työelämään ja uranvalintoihin liittyviä neuvoja. Orvokki Leukaluu on Yleisradion sensuelliääninen juontaja, joka neuvoo radioon soittaneita ihmisiä oikean ammatin pariin. Tietysti ammattineuvot ovat ihan pähkähulluja, mutta parhaimmillaan niiden kautta esitetään mielenkiintoisia oivalluksia eri ammateista.

Monta juttua peräjälkeen luettuani huomasin, että vitsi väljähtää liika-annostuksella. Kirjailija pääsee minusta hyvin eri ammatteihin sisälle ja yliampuvat neuvot ovat silti yksityiskohdissaan tarkkoja ja uskottavia, mutta Orvokki ansaitsee taukoja, jotta uravinkit eivät mene läpilukemiseksi. Arvelin aluksi, että lukisin mieluiten niistä ammateista, jotka ovat minulle jollain tapaa läheisimpiä, mutta Orvokin meikkausohjeet maskeeraajille ja akvaarionhoitajan tai personal trainerin työpäivien kuvaus huvittivat yhtä lailla.

Kirjan sanoma tuntuu olevan, että hyvätkin neuvot ovat vain neuvoja ja jokaisella on oma viitekehyksensä ja elämänkokemuksensa, minkä varaan nämä neuvot rakentaa. Orvokki tarkoittaa hyvää, mutta neuvo neuvolta hänen oma itsekkyytensä ja tarpeensa saada kunniaa korostuu. Syvempi sanoma tuntuu vielä olevan, että uraa voi aina vaihtaa ja elämänsuuntaa muuttaa, jos on nykyiseen tilanteeseen tyytymätön.

Kirjan uraohjeista puolet on kuultu aiemmin radiokuunnelmina Miitta Sorvalin lukemina, mutta kirjan yhteydessä on julkaistu myös äänikirja, joten kaikki uraneuvot saa nautti Miitan kertomina. Varovaisesti (en ole siis äänikirjaa kuunnellut) kehottaisinkin tutustumaan näihin pakinoihin kuunnelmina, sillä uskoisin niihin tulevan ääninäyttelyn ansiosta lisäväriä ja -pontta. Lyhyitä uraneuvoja ehtii tosin lukaista lyhyemmissäkin pätkissä,vaikka työmatkoilla. Kuten niin monien muidenkin samantyyppisten, huumoripitoisten kertomuskokoelmien kohdalla olen aiemminkin todennut, vähemmän on enemmän. Pieninä paloina, hyvinä hetkinä, oivallinen lukuvalinta.

Supisen esikoisromaani Liha tottelee kuria on edelleen suosikkini, Apatosauruksen maa avautui uudelleenluettuna paremmin. Syksyllä ilmestyy seuraava romaani Säde, jonka aion ehdottomasti lukea.

Kirjaa on luettu Ilselässä, Kirjasfäärissä ja Kirjojen keskellä

5.5.2013

Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia


Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia
WSOY, 2013
Anatomy of a Disappearance, 2011
Suomennos: Minna Kumpulainen
Kansi: Stephen Simspon / Mika Tuominen
Sivuja: 211
Lisäksi: Kirjailija on varsinainen maailmankansalainen, hän on syntynyt New Yorkissa libyalaisperheeseen, kasvanut Tripolissa ja Kairossa ja asuu nykyisin Lontoossa.


Hisham Matarin pienoisromaani Erään katoamisen anatomia oli todella kiehtova tarina isästä ja pojasta, joiden suhdetta varjostaa äidin kuolema, isän salaisuudet ja kykenemättömyys puhua asioista pojalleen. Yhteys hiipuu entisestään, kun isä menee naimisiin Monan kanssa, joka on 12-vuotiaan Nurin ensi-ihastus. Mona on kuin liima, joka pitää perheen yhdessä sekä liuotin, joka murentaa omaehtoiset sidokset isän ja pojan väliltä. Mona on kiehtova hahmo myös lukijan kannalta, sillä hänestä ei pidä silloin kun hän saa kirjassa tilaa ja sitten häntä jää kaipaamaan, kun hetki viimein on ohi.

Isän katoaminen käynnistää kunnolla tarinan, vaikka missään vaiheessa kirja ei ollut minulle mitenkään lennokas muttei vastaavasti yhtään väkinäinen tai vitkutteleva. Nuri joutuu katoamisen myötä käsittelemään äidin ja isän poissaoloa ja luomaan heihin myös uuden suhteen. Kummastikin paljastuu uusia asioita, joten menneen koettu ja tiedetty sekoittuu valheisiin, selityksiin ja tukahdettuun suruun. Jäljelle jää epäilys, jonka selvittämiseen ryhtyy myös lukija: miksi isä katoaa ja miksi äiti osoittautuu aivan erilaiseksi kuin mitä Nuri oli todeksi luullut.

Erään katoamisen anatomia saa potkua arvoituksista, mutta se on kuitenkin pieni ja voimakas tarina sellaisen pojan kasvusta, joka kasvaa aikuiseksi ilman todellista turvaa ja varmuutta. Samalla teos kertoo jotain arabidiktatuurista, englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, sveitsiläisestä naisesta, jonka luota isä katosi, kodista, joka on kaikkialla ja samalla ei oikein missään. Kirjailijan oman taustan tietäen kiinnitin erityisen paljon huomiota pienoisromaanin lukuisiin paikan vaihdoksiin. Ne tuovat lukemiseen mukaan oman pienen mausteensa, sillä kirjakin tuntuu sulauttavan itseensä monia aineksia eri kulttuureista.

Kuten elämässä on epävarmuutta, sitä on myös kirjassa. Kyseessä ei ole niinkään avoin lopetus, vaan alati jännitettä pitävä avoin arvoitus. Jollekin se on riittävä, joku jää taas kaipaamaan vastauksia. Itse kuulun molempiin ja siksi olisin niin kovasti halunnut lukea lisää.


Susalle kirja oli merkillinen, vähäeleinen, kaunis. Satu jäi epävarmaksi siitä, pitikö kirjasta. Hänen arviostaan luin myös, että kirjailijan oma isäkin on kadonnut ja kohtalosta ei ole varmuutta. Jenni piti kirjasta, mutta ei laillani ihastunut siihen. Annika K väsyi haahuilevaan tunnelmaan, jossa mitään ei kunnolla selviä. Hesarin arvion mukaan kirjaan jäi vain yksi kauneusvirhe, mutta muuten arvio on hyvin kehvua. Pidin tästä kohdasta erityisesti: "teoksen julkilaukomattomuus vain vahvistaa sisällön voimaa".

3.5.2013

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret


Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret
Atena, 2013
Good Woman of China, 2010
Englannin kielestä suomentanut: Taina Wallin
Sivuja: 304
Kansi: Emmi Kyytsönen
Asiaproosaa


Ihan kauhea myöntää, että pidin tästä kirjasta. Kauheaa siksi, että Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret käsittelee nimensä mukaisesti kiinalaisten tyttölasten ikävää kohtaloa, eikä siinä ole mitään viihdyttävää. "Tyttövauva ei ole lapsi" -ajatus on sanellut ja varmasti yhä sanelee syrjäseuduilla pienten vastasyntyneiden kohtalon. Kiinalaissyntyinen toimittaja-kirjailija Xinran kertoo tässä hyvin henkilökohtaisessa teoksessa oman tarinansa lisäksi lukuisten muiden kiinalaisten äitien ja tyttärien tarinan. Kirjan agenda on välittää tietoa ja tarinoita adoptoiduille tyttölapsille, että mistä syystä heidän äitinsä ovat saattaneet joutua luopumaan heistä ja kuinka äidit yhä tyttäriään kaipaavat.

Kieltämättä teoksessa myös näillä kohtaloilla mässäillään, mutta toisaalta en tiedä, miten muulla tavoin Xinran olisi voinut asiansa välittää, muuten kuin tekemällä näistä lapsista ja äideistä lukijalle läheisiä. Minua ihmetytti, miksi Xinran toistelee samoja asioita kirjan aikana (muun muassa, että hän on saanut kuulla nämä tarinat pitkälti radiotoimittaja-aikoina ja hänellä on hyväntekeväisyysjärjestö, joka pyrkii lisäämään lännen ja Kiinan keskinäistä ymmärrystä), aivan kuin nämä tarinat olisi kirjoitettu alun perin itsenäisiksi kokonaisuuksi, ja joista on kasattu myöhemmin yhtenäinen teos.

Toistoa on myös tarinoissa, mutta se on teoksen tarkoituskin. Kiinan kadotetut tyttäret on narratiivinen tietokirja, ja teosta lukee kuin parhainta juonivetoista romaania. Paitsi, että tarinat ovat todellisia ja ikäviä. Ei sitä käy kieltäminen. Ja samalla haluan tietää ja olla tietämättä siitä, miksi tyttölapsi voidaan surmata heti syntymän jälkeen ja miksi orpokodit ovat pahimmillaan raakaa bisnestä.

En halunnut silti lopettaa lukemista, vaikka minua inhotti niin moni asia. Yksikään tarina ei noussut toista suuremmaksi, enkä nauttinut missään nimessä surusta ja lapsimurhista, vaan hyvästä lukukokemuksesta. Vähän ärsyttikin, että kirja niin koukutti, sillä olen tottumaton lukemaan tämänkaltaisia tietokirjoja. Sain kuitenkin lisätietoa asiasta, josta olin aiemminkin lukenut ja kuullut, ja tarinoiden imu kuljettaa sivuja kuin itsestään.

Yhden lapsen politiikka, poikalapsen perimisoikeus, hellyyden osoitusten kieltäminen tai suoranainen kykenemättömyys puhua tunteista, köyhyys ja perinteet, tapa ja politiikka. Kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, miten tyttölapsia on kohdeltu ja millaiseen häpeään vain tyttöjä synnyttänyt nainen on joutunut. Kuitenkin tähän kaikkeen sisältyy vielä preesens. Eivät tavat ole hetkessä kadonneet, vaikka Kiina on viime vuosikymmeninä kehittynyt huimasti. Ja siihen sisältyy myös kysymys, koskeeko tyttöjen syntymäoikeuden kieltäminen vain Kiinaa.

Kirja on ajankohtainen ja samalla historiallinen. Se on sujuvasanainen ja kamala. Sen lukee hetkessä.

Ja se on erikoinen vastinpari, vaikkapa tälle kirjalle.