29.11.2010

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy

"Luultavasti joka ainoa heistä on mahdollinen murhaaja"


Tänä vuonna tulee 120 vuotta kuluneeksi lempidekkaristini Agatha Christien syntymästä. En lue kauheasti dekkareita, mutta Christien kirjoja olen lukenut nuoresta tytöstä, lähes lapsesta asti. Minun yksi mukavimpia televisiomuistojani liittyy Hercule Poirottiin, sillä meillä oli aina tapana katsoa koko perhe yhdessä niitä. En varmasti edes ymmärtänyt kunnolla, että mitä niissä tapahtui, mutta minusta oli niin mukava katsoa vanhempieni kanssa aikuisten ohjelmia. Sarja sopi myös meille lapsille, koska niissä ei näytetä raakuuksia. Meidän koko perhe sisartani lukuun ottamatta on Christie-faneja.

WSOY julkaisee juhlavuonna uusintapainokset dekkareista Askel tyhjyyteen, Murha Mesopotamiassa, Neiti Lemon erehtyy, Syyttävä sormi, Totuus Hallavan hevosen majatalosta ja Vaarallinen talo sekä kirjailijan omaelämäkerran Vanha hyvä aikani 
Olen aivan ihastunut näihin kansiin ja siksi valitsin pääkuvaksenikin ihan vain kirjan kannen. Ensimmäinen, jonka tästä sarjasta hankin ja luin on juuri kuvassa näkyvä Neiti Lemon erehtyy.


Takakannesta löytyi viehättävä pätkä kirja-arviosta vuodelta 1957, se on julkaistu Uudessa Suomessa ja sen on tehnyt nimimerkki P.A.K. Tämä pieni arvio toimii hyvänä johtolankana omassakin luennassani ja miksi pidän Christien tyylistä. "... mitä huvittavin salapoliisiromaani -- Christien eräänä suurena valttina onkin, että hän sinänsä julmista aiheistaan, murhista, kykenee kirjoittamaan niin viehättävästi ja näppärästi - toisin sanoen kodikkaastikin."

Kirjan miljöönä toimii Lontoolainen opiskelija-asuntola, jossa ei henkilöhahmoista ole pulaa. Ainoana miinuksena kirjaa lukiessani koinkin pienen epäselvyyden ja muistamattomuuden rotkon, jonne putosin, yrittäessäni pysyä selvillä, kuka milloinkin on äänessä ja mitä tiedän hänestä ennalta. Aloin lukiessani kaivata vähän tv-sarjan äärelle, sillä olisin pysynyt paremmin perillä hahmoista, jos olisin oikeasti nähnyt heidät.

Neiti Lemonin sisar on töissä opiskelija-asuntolassa ja pyytää sisartaan ja Poirottia tulemaan luokseen selvittämään asuntolassa tapahtunutta kleptomania-aaltoa. Kleptomaani kuitenkin murhataan ja poliisi alkaa tutkimaan asuntolan asioita Poirotin toimiessa kulisseissa apurina. Itseasiassa Poirot ei edes ole kirjassa kovinkaan usein äänessä, sillä poliisi hoitaa joukkion kuulustelun, mutta loppujen lopuksi ratkaisevat siirrot tekee Poirot. Jäin kuitenkin kaipaamaan mestarietsivän esiintymistä enemmän ja häkellyin onnellisena, kun yllättävän lopun kutoi Poirot kasaan.

Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy, alkuperäinen nimi: Hickory Dickory Dock (1955)
Wsoy 2010, sivuja: 246

Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin

"Mut siel ku mie oon, niin päivääkää ei mää, etten mie muistas tätä kottii, täält mie en kaipaa ku taivaasee.."



Eeva Kilpi (s.1928) tuotannon yleispiirteenä ovat menetetyn Karjalan, karjalaisuuden ja evakkouden kuvaaminen. Toisaalta hän on kuvannut myös avoimen subjektiivisesti keski-ikäisen naisen elämää. Lukemani teos Elämä edestakaisin (1964, Wsoy) kertoo kahden karjalaisen naisen, Hellin ja tämän tyttären Mailan, evakkotaipaleesta ja jatkuvasta liikkeellä olosta. Aina kun on mahdollista, he palaavat kotiinsa, Karjalaan takaisin, vain joutuakseen pian taas lähtemään evakkoon. Teoksen siirtolaisteeman lisäksi siinä näkyy myös lähteminen, muutos ja vieraus vahvasti.

Eeva Kilpi oli, luennoitsijan mukaan, ikäluokkaansa nähden hyvin kouluttautunut, sillä hän on opiskellut englantilaista filologiaa, estetiikkaa ja kirjallisuutta. Hän oli koulutetumpi kuin monet tuon ajan mieskirjailijat. Kilpi on leimallisesti 60-70 luvun kirjailija, sillä tämän jälkeen on ilmestynyt lähinnä muistelmateoksia. 1970- luvun kirjallisuudessa taustalla olivat mm.suuri muutto, kaupungistuminen ja keskiluokkaistuminen. Mieskirjailijat katsoivat enemmän taaksepäin ja kuvasivat muuton taustaa ja maaseudun elämän muuttumista. Kun taas naiskirjailijat kuvasivat muuttajien sopeutumista kaupunkeihin ja millainen oli modernisoituvan yhteiskunnan arki. Tyypillisiä teemoja olivat sukupuolten tasa-arvo, urapaineet, palkkatyön ja kodin ristiriita sekä seksuaalinen vapautuminen.

Elämä edestakaisin kuvaa tapahtumia jatkosodan aikana, mutta verrattuna moniin muihin suomalaisiin sotaromaaneihin, kirjan näkökulma on naisten, eikä rintamalla oloa kuvata ollenkaan. Isoihin ulkoisiin tapahtumiin vain viitataan, ja kuvaus on tavallisten ihmisten arjessa ja liikkeissä. Aluksi minulla oli vaikeuksia päästä kirjaan mukaan, sillä kirjan ensimmäisessä osassa fokalisointi liikkui eri naisten välillä, mutta jo toisessa osassa tiesin, ketkä ovat kirjassa pääosassa. Minut hurmasi naisten vahva usko tulevaisuuteen, uutteruus rakentaa omaa elämäänsä ja ne tajuttomat voimavarat, mitkä jouduttiin ottamaan käyttöön, jotta evakossa jaksoi olla, vaikka mieli kotiin kaipasi. Maila on kirjan keskushenkilö, sillä hänen elämäänsä kuvattiin eniten kaikissa kolmessa osassa, mutta äidin ja tyttären suhteen kehittyminen ja Hellin kotiseutuikävä ovat yhtä suuressa osassa. Kirjan rakenne tekee kauniin, mutta surullisen kaaren. Lopussa ollaan taas siinä tilanteessa, mistä kirja lähti. Välillä käydään kotona Karjalassa korjaamassa kotia, tekemässä heinätöitä ja juomassa omasta lähteestä maailman parhaan makuista vettä, mutta lopulta joudutaan taas lähtemään evakkotaipaleelle ja toisten nurkkiin asumaan.

Elämä edestakaisin sisältää paljon luonto- ja eläinkuvastoa ja mielenkiintoista olisi tutkia Eeva Kilven tuotantoa ekokriittisen spektrin kautta. Mielenkiintoista oli myös että venäläisiä(NL)sotavankeja kuvattiin miellyttävästi, eikä missään vaiheessa kirjaa moitita suoranaisesti Venäjää, vaikka omalta kotiseudulta joudutaan lähtemään lopullisesti. Kirja on tosiaan hirmuisen tasapainoinen ja harmoninen, vaikka taustalla on erittäin vaikeita asioita. Enemmän sen tunnelman ja surun aistii henkilöistä ja heidän kokemuksestaan. Esimerkiksi kuinka rakasta hevosta ei voi itse lopettaa ja haudata omaan maahan, kun sen jalat pettivät jatkuvasta evakkotaipaleesta, vaan se joudutaan luovuttamaan teurastettavaksi ruuaksi rintamalle. Hellistä tuntuu pahalle luovuttaa sekin tärkeä asia rintamalle.

Bloggaukseni otsikosta näkyy, että kirjassa on myös dialogin pätkiä karjalan murteella. Murrekuvaukset vahvistavat vierailla seuduilla puhujan toiseutta, muukalaisuutta, mutta omalla kotiseudulla yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Murretta ei silti käytetä kirjassa paljon, kuin vähäisinä tehokeinoina värittämään tunnelmaa. Muuten dialogit on kirjoitettu enemmän yleiskielellä.

Minulle kirja antoi lukijana todella paljon ja jotenkin sitä pääsee niin kosketukseen oman menneisyyden kanssa fiktion avulla. Kuinka tajuttoman hieno tunne, että sitä voi tarttua lähes 50 vuotta vanhaan kirjaan ja huomata, että se toimii edelleen. Tulen varmasti lukemaan Eevan Kilpeä lisää ja olenkin K-blogin Jenniltä saanut lisävinkkejä, mm. Naisen päiväkirjan. Muita kiinnostavia ovat Tamara ja Laulu rakkaudesta.

”En yleensä ajattele kenelle kirjoitan, mutta lukijoitten palautteista päätellen lukijani ovat enimmäkseen valveutuneita, ajattelevia, luontoon herkästi suhtautuvia naisia, myös nuoria, vaikka olen kirjoittanut paljon keski-ikäisistä naisista.” (Eeva Kilpi)

Eeva Kilpi, Elämä edestakaisin
Wsoy, 2004 (6.painos), Ensimmäinen painos ilmestyi 1964
Sivuja: 393

28.11.2010

Viikon luetut

Rentouttavaa adventtisunnuntaita kaikille lukijoille!

Petja on hetkisen ihmetellyt ikkunan uutta tulokasta, joka loistaa niin kirkkaasti, että ei meinaa ulkona olevaa reviiriä hahmottaa. Mukavasti silti ilta vierähti kynttilöiden tuikkeessa ja pakkasessa hyöriviä ihmisiä ja eläimiä katsoessa. Pakkasesta hän on päässyt nauttimaan parvekkeella kääntyessään, mutta mieluiten köllii kuumien pattereiden päällä.

Minun viikkoni on mennyt mukavasti kirjojen parissa. Sain luettua järkälemäisen teoksen, Eeva Kilven Elämä edestakaisin, vaikka siinä on vain vajaa 400 sivua, on joka sivu täytetty pienellä tekstillä ilman ilmavuutta ja isoja marginaaleja, joten luku-urakka tuntui paljon isommalta. Nykykirjallisuutta lukiessa sitä on tottunut siihen, että sivut on ladottu ilmavammin ja lukeminen tuntuu nopeammalta. Seuraava urakkani on Hannu Salaman Siinä näkijä, missä tekijä, jota tuskin saan tänään kokonaan luetuksi.

Luetuksi tuli:
- Eeva Kilpi: Elämä edestakaisin
- Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy
- Pernilla Stalfelt: Kakkakirja (lastenkirja)
- Pernilla Stalfelt: Karvakirja (lastenkirja)
- Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa

 


27.11.2010

Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa

"Juttujen aiheita on vaikka kuinka paljon, eri asia taas on se, mitä kannattaa kirjoittaa"

Antti Tuurin Vuodenajat maaseutukaupungissa (Otava, 1979) oli paljon parempi kuin etukäteen kuvittelin. Tuuria on luonnehdittu insinöörikirjailijaksi ja sen tyyppinen kirjallisuus ei kuulosta minun korvaani kiinnostavalle. Kirja oli todella helppolukuinen veijariromaani ja kerronnan lakoninen tyyli teki tässä tapauksessa tarinasta melko hauskan. Ilmeisesti kirja on kuitenkin tyylillisesti melko poikkeava Tuurin muusta tuotannosta ja luennoitsijamme Juhani Sipilä, joka on tehnyt Tuurista väitöskirjan, kertoi sivuhuomiona Tuurin tuotantoa esitellessään, mikäli Tuuri olisi tehnyt tämäntyylisiä kirjoja lisää, hän olisi pärjännyt huumorissa myös Arto Paasilinnalle. Tähän en osaa ottaa kantaa, koska en ole Paasillinnaa lukenut. Eikä osannut ilmeisesti Tuurikaan, koska ei kommentoinut asiaa mitenkään.

Vuodenajat maaseutukaupungissa kertoo kahdesta toimittajasta (Kallio ja Mäkinen), jotka joutuvat työttömiksi saatuaan helsinkiläisestä lehdestä potkut. He päättävät lähteä kiertämään Suomen maakuntia etsien sieltä jutunaiheita ja lehtiä, mihin voisivat toimittaa pakinoita ja juttuja. Mäkisellä on paljon suhteita armeija- ja sota-ajoiltaan, joten hän hankkii ympäri Suomea yhteystyökumppaneita, sekä ihmisiä, jotka kertovat paikkakunnan juoruista kuin myös lehtiä, jotka haluavat julkaista näitä juttuja. Itseasiassa hän hankkii niin paljon töitä, että he joutuvat palkkaamaan avustajia pientä korvausta vastaan tekemään juttuja veijaritoimittajien "tekstitehtaalle".

Kallio toimii kirjassa kertojana ja ainoana fokalisoijana. Hän kommentoi Mäkisen touhuja, mutta häntä ei tunnu silti mikään Mäkisen touhuissa ihmetyttävän, vaikka he ovat parivaljakkona varsin erilaiset. Kallio ei koske alkoholiin, eikä käy naisissa, eikä tunnu myöskään innostuvan ikinä mistään. Hän toimii kuten Mäkinen neuvoo ja kulkee kaupungista toiseen etsien juttuja. Kun Itä-Suomen avustajat liittoutuvat ja vaativat enemmän palkkaa, lähtee Kallio Mäkisen kanssa sovittelemaan tilannetta ja päätyy joukkotappeluun. He törmäävät eri kaupungeissa varsin erikoisiin ihmisiin ja matkaavat junalla läpi Suomen. Pakinat syntyvät ihmisiä juottamalla ja haastattelemalla, ainoana teknillisenä apuvälineenä toimii kirjoituskone.

Vuodenajat maaseutukaupungissa ei ole kuitenkaan puhdas seikkailutarina ja kirjan päähenkilöt ovat pikemminkin antisankareita kuin voitosta toiseen ratsastavia urhoja. Toimittajakaksikko on alusta alkaen yhteiskunnan ulkopuolella, koska he ovat joutuneet työttömiksi, mutta he yrittävät kaikkensa etsiessään töitä ja toimeentuloa itselleen. Heistä vain tulee ahneita, sillä he joutuvat hankkimaan paljon apulaisia, joille he maksavat kuitenkin huonosti. He ovat ahkeria yksityisyrittäjiä, mutta apulaisten liittoutuessa ja vaatiessa oikeuksiaan, tulee Mäkisestä melko itsekäs ja kostonhimoinen.

Yksi veijariromaanin eli pikareskin piirteistä on päähenkilöiden jatkuva liikkeelläolo ja matkustaminen. Löysin netistä väitöskirjan tiivistelmän , joka avaa pikareskin lajia lisää: "Pikareskiromaanin perimmäinen tarkoitus on arvostella aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia. Menetelmänä voi olla epäsuora satiiri, jolloin kirjailija vain vihjaa epäkohdista ja jättää lukijan tehtäväksi itse keksiä kritiikki." Mielestäni Tuuri käyttää tätä menetelmää, sillä kirjan voi lukea ilman että yhteiskunnallinen satiiri osuisi silmään ollenkaan. Oletan, että tässä on haluttu esittää, kuinka helposti alistetusta tulee alistaja. Pikareskiromaanit leikittelevät pseudoautobiografian konventioilla. Vuodenajat maaseutukaupungissa on ikään kuin Kallion muistelma elätystä elämästään, jota hän kuvailee lakonisesti, kuin sivullisena, onnistumiset ja hairahdukset. Kerronta tapahtuu imperfektissä, joka luo vaikutelman muistelmakirjasta.

Minua viehätti kirjassa sen helppous, se oli luettu sukkelasti, mutta olisin voinut silti jatkaa, varsinkin Pohjois-Suomen kaupunkien parissa.


Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa
Otava, 1979
Sivuja: 191

Pitkän linjan kirjailija kertoo..

En päässyt tällä viikolla seuraamaan dekkarikirjailijoiden luentoa, josta olen viikoittain kirjoittanut blogiini muistiinpanoja. Sen sijaan kävin kuuntelemassa Antti Tuuria hänen puhuessaan omasta tuotannostaan väljällä otsikolla "Lukemiseen pakottava näkemys". Tuurin tuotanto on niin laaja, että hän ei sen vajaan kahden tunnin aikana päässyt kuin pintaraapaisemaan kirjojaan, mutta hän oli mitä valloittavin esiintyjä. Hän oli todella hauska ja kertoi aika mielenkiintoisia tarinoita kirjojensa ideointivaiheista. 

Hän on tehnyt 54 kirjaa ja sen lisäksi näytelmiä, tv-sarjoja, kuunnelmia, oopperalibrettoja, artikkeleita, juttuja, käännöksiä ja kolumneja. Hänen kirjoistaan on filmatisoitu mm. Lakeudun kutsu, Talvisota, Rukajärven tie, Ameriikan raitti ja Pohjanmaa. Hän sai Finlandia-palkinnon vuonna 1997 Lakeudun kutsulla, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985 Pohjanmaalla jne. Itse en ole lukenut Tuurilta kuin yhden kirjan, Vuodenajat maaseutukaupungissa vuodelta 1979, joka sijoittuu kirjailijan alkupään tuotantoon ja on mitä ilmeisimmin tyyliltäänkin ihan erilainen kuin valtaosa hänen teoksistaan. Bloggaan tästä ihan erillisen kirja-arvion myöhemmin.

Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, mutta vapaaksi kirjailijaksi hän siirtyi 1983 Pohjanmaan menestymisen myötä. Hänen tuotantonsa jatkuu yhä sillä nyt syksyllä 2010 ilmestyi uusin teos Rata, joka jatkaa Rukajärvi-sarjaa. Viime vuonna häneltä ilmestyi 3 teosta, joten kirjailija on edelleen varsin aktiivinen kirjoittaja. Hän myös lukee erittäin paljon ja on aina lukenut, ennen esikoiskirjansa tekoakin. 

Tuuri kertoi varsin painokkaasti meille kirjallisuudenopiskelijoille, että mikäli mielimme kirjoja kirjoittamaan, kannattaa lukea monipuolisesti ja paljon. Sillä hänen mielestään lukemalla paljon, voi oppia näkemään ja tuottamaan kirjojen eri tasoja. Itse kertomustasossa ei saa olla virheitä, sillä lukija menettää muuten uskon muihinkin teoksen tasoihin. Materiaalia koostettaessa alkaa teoksen ympärille muodostua laajempi kuvio. Sitten tulee sosiaalinen taso, yhteiskunnallinen taso ja kaikista ylimpänä mystinen taso, jossa jokaisen kirjailijan oma elämänfilosofia tulee onnistuessaan piilotettuna, eikä liian opettavaisena. Lukemalla oppii muodostamaan kirjoitutetusta tekstistä mielikuvan, joka alkaa sitten toimimaan myös kirjoittaessa toisinpäin. Hän sanoi, että ainakin hänen sukupolvensa kirjailijat rakastavat kirjoja ja lukevat paljon, mutta hän ei tiedä miten nykyisin aloittelevat kirjailijat toimivat. 

Tuuri kertoi niin paljon hauskoja tarinoita, mutten voi niitä tähän kirjoittaa, koska tästä postauksesta tulisi luvattoman pitkä. Mutta yksi mielenkiintoinen tarina liittyy Rukajärvi-sarjan syntyyn. 14.divisioonan historiikkitoimikunta pyysi monta kertaa Tuurilta, että tämä kirjoittaisi heidän historiikkinsa. Tuuri ei ollut aluksi innostunut, koska hän ei ole historioitsija, mutta häntä houkuteltiin ja imarreltiin niin paljon, että hän esitti kirjoittamiselleen yhden pyynnön. Hän saisi itse kirjoittaa 100 kysymystä, jotka kysyttäisiin 200 sotaveteraanilta ja nämä haastattelut litteroitaisiin kirjailijalle. Häntä kirjailijana ei kiinnostanut kysyä juurikaan rintaman liikkeistä, vaan yksittäisten ihmisten asiat askarruttivat päällimmäisenä mieltä. Esimerkiksi missä itse kukin oli silloin kun kutsu rintamalle tuli ja mihin työhön tartuttiin ensimmäisenä kotiin palattaessa. Historiikkitoimikunta innostui tehtävästään niin, että he haastattelivat itseasiassa yli 600 veteraania ja siitä tuli yli 10 000 liuskaa materiaalia kirjailijalle. Nämä haastattelut on lahjoitettu SKS:lle tutkijoiden käyttöön. Materiaaleista Tuuri on sittemmin koonnut useamman kirjan. Hän kuvaili kirjojaan kreikkalaisena murhenäytelmänä, jossa suuri kuoro laulaa anonyymina.

24.11.2010

Ville Ranta: Ohjeita rakastaville

"Mä vain haluan olla sun kanssa aina ja koko ajan"

Kuvanäytteeni on Ville Rannan sarjakuvakirjasta Ohjeita rakastaville (Asema, 2010). (Kuva otettu nettisivuilta.) Hänen aiemmin julkaistu Kajaani-kirjan ranskannos L'Exilé du Kalevala on valittu Ranskassa Angoulêmen kansainvälisen sarjakuvafestivaalin pääkilpailusarjaan, jossa joukko vuonna 2010 ilmestyneitä kirjoja kilpailee vuoden parhaan sarjakuvateoksen palkinnosta. Angoulêmen Sélection officielle on Euroopan arvostetuin palkintosarja.

En ole tätä Kajaania vielä lukenut, mutta olen kuullut siitä valtavasti kehuja, varsinkin sisareltani, joka keräilee suomalaisia sarjakuvakirjoja. Hän myös itse piirtää päiväkirjaansa, jota en ole tietenkään päässyt koskaan lukemaan, mutta Rannan sarjakuvamuotoon kirjoitettua blogia seurailen. Kajaanista on tehty arvio myös Kertomus jatkuu blogissa.

Ohjeita rakastaville on pikemminkin vihkonen kuin sarjakuvakirja ja teoksen nimi kummastuttaa minua kovasti. Onkohan Ranta halunnut jotenkin laitettua oman nimensä myös teokseen, sillä muuten en ymmärrä nimivalintaa. Kyseisessä teoksessa kun ei kuitenkaan anneta ohjeita, vaan kuvataan pikemminkin kohtauksia kahden nallen rakkauselämästä. Nallet kärvistelevät riittämättömyyden tunteen, mustasukkaisuuden ja epäluulon välimaastossa, silti toisiaan syvästi rakastaen. Aluksi oli aika häkellyttävä nähdä näin ronskia tyyliä nallehahmoille piirrettynä, mutta tietynlainen pikkutuhmuus kuitenkin puri minuun.

Dialogi on nokkelaa ja piirrostyylikin kiehtoo, mutta silti vihkonen tuntuu selvästi välityöltä. Ohjeita rakastaville on tehty Asema Kustannuksen 10-vuotis syntymäpäivien kunniaksi lahjaksi kustantamolle ja sarjakuvan ystäville.

Ville Ranta: Ohjeita rakastaville
Asema, 2010
Sivuja: 44

22.11.2010

J.P.Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet

"Mutta olen varma, että kaikki perheet ovat omalla tavallaan omituisia"


J.P.Pulkkisen teos Kaikki onnelliset perheet (Teos, 2008) kertoo suomen kielen opettajan Antin ja naistenlehden toimittajan Saran rakastumisesta. Molemmat ovat tahoillaan naimisissa ja heillä on lapsia näistä liitoista. Heidän sattumalta tavatessaan Torinossa suhde lähtee pikkuhiljaa kehittymään.

Varsinaisesti kirjassa ei koskaan käydä läpi näitä kohtauksia, jolloin pettäminen tapahtuu ja suhde alkaa, mutta niihin viitataan tekstiviestein ja kaikkitietävän kertojan, Antin ja Saran ystävän Johannes Kairon kommentoidessa suhdetta. Hän tuntuu tietävän kaiken Antin ja Saran suhteesta. Hän kuvailee ilmeitä ja repliikkejä, kuin olisi itse ollut paikalla. Häntä voidaan pitää epäluotettavana kertojana ja lukijalle herääkin siten kysymys, että onko tarina sitten ollenkaan totta. Tarinahan kuulostaa uskottavalle, joten lukijalle jää epäselväksi, että miksi epäluotettavaa kertojaa käytetään tarinassa. Yritetäänkö sillä luoda lisää epäuskottavuuden tunnetta ja pahaenteisyyttä suhteen kaikkivoipaisuudelle. Antin ja Saran tarina jää kesken, sillä teos päättyy heidän yhteen muuttoonsa ja epäluotettavan kertojan Johanneksen oman suhteen päättymiseen, hänen puolisonsa Kallen kuollessa.                                                                                                                       
Perhedraaman intertekstuaaliset kytkennät löytyvät venäläisten klassikoiden parista. Teoksen nimikin viittaa jo Anna Kareninan kuuluisaan lauseeseen: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.". Kirjan maailma liikkuu keskiluokkaisessa maisemassa, jossa pidetään päivälliskutsuja, matkustetaan ja keskustellaan varsin ylitsevuotavan opettavaiseen sävyyn tieteen ja taiteen saavutuksista. Puitteet ovat kunnossa, mutta tarinan keskellä tunnetaan tyhjyyttä. Perhekuvaukset eivät kosketa, eikä lukija pääse katkonaisten kohtausten takia onnettomien perheiden arkeen mukaan. Missään vaiheessa teoksen aikuiset eivät tunnu ajattelevan tekojensa seurauksien vaikutusta omiin lapsiinsa, Antin vaimo Katariina nostaa lasten hyvinvoinnin esiin, mutta halutessaan vain käyttää sitä tehokeinona estääkseen Anttia ja Saraa menemästä yhteen. Lopussa viittaa jälleen Anna Kareninaan. Johannes Kairo kommentoi omaa rooliaan tarinassa: ”Minä en tiedä millainen on onnellinen perhe. En tiedä millainen on onneton perhe. Mutta olen varma, että kaikki perheet ovat omalla tavallaan omituisia.”

Kaikki onnelliset perheet olisi jäänyt minulta kesken, ellei minun olisi pitänyt kirjoittaa aiheesta esseetä luentokurssille. Tarina ei mielestäni koskaan lähtenyt kunnolla lentoon, henkilöhahmot eivät olleet kiinnostavia ja kaikki mielenkiintoinen oli jätetty jotenkin tyngäksi. Menin sekaisin kertojan epäluotettavuudessa ja en edes aina paikoin ymmärtänyt, että kuka on äänessä. Kertomuksessa oli monia henkilöhahmoja ja koska kukaan niistä ei ollut mielestäni kiinnostava, menin lukiessa monta kertaa sekaisin, että kenestä puhutaan. Kirjassa oli niin paljon ärsyttäviä kohtauksia, kuten vaikka tuo mainitsemani ylitsevuotava opettajamainen ote henkilöiden keskusteluissa. 

"Me söimme keiton, me juorusimme tuntemistamme ihmisistä, me selvittelimme Neandertalin ihmisen ja Cro-Magnonin ihmisen aivojen kokoa. Leena Quesadan haarukka kävi välillä etu- ja keskisormen välissä ja silloin piikit osoittivat hänen aviomiestään pöydän toisessa päässä. Väittelimme siitä, onko systeemin koolla merkitystä kilpailussa ja esitin, että paremmin organisoitu systeemi peittoaa aina itseään isomman systeemin. -Paitsi jos se isompi on Microsoft, Olli Vakkola keskeytti keskustelumme ja nauroi itse perään."

"Leena sanoi olevansa sitä mieltä, että jumalat eivät piittaa maailman menosta, että se on vain atomien suhinaa. Raul pohti hyväntuulisena oliko se kreikkalaisista Epikuros, joka oli ollut samaa mieltä. Leena totesi, että saattoi hyvin ollakin, jolloin Raul kuittasi, ettei ihmetellyt että Dante sijoitti Epikuroksen helvetin kuudenteen piiriin.”

J.P.Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet
Teos, 2008
Sivuja: 206

21.11.2010

Viikon luetut

Olen yrittänyt suojata tuoliparkojani karvakeisarin hyökkäyksiltä, joten joka paikassa on vilttejä suojana. Petja onneksi tykkääkin villavilteistä. Niissä on niin mukava köllötellä selällään, tassut kohti taivasta. :)

Tuikut ovat saaneet olla rauhassa, eikä ole tarvinnut pelätä kissan liiallista uteliaisuutta. Luontaiset vaistot käskevät pysyä kaukana tulesta, mutta uusi seinälle ripustettu ryijy on sitäkin mielenkiintoisempi uusi tuttavuus. Varsinkin kun sitä ennen mitattiin mittanauhoilla tarkasti ryijyn paikka ja se nauha oli niin makoisa leikkikalu.

Tällä viikolla luin:

- Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
- Mikaela Sundström: Linnea ja äiti Enkeli
- Tapani Bagge: Maalla
- Miina Supinen: Liha tottelee kuria 
- Fjodor Dostojevski: Krokotiili
- Ville Ranta: Ohjeita rakastaville
- J.P.Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet 

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

"Onneksi kirjoittaminen ei ole puhumista"

Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (Otava, 2010) on ollut listahitti kirjablogeilla jo jonkin aikaa ja samasta kirjasta luettuja hehkutuksia voi olla vähän turhauttavaa lukea. Yrittäkää kestää, sillä yhdyn kuvainnollisesti ilahtuneiden lukija-arvioitsijoiden kastiin. Olen nyt pitkin syksyä lukenut paljon enemmän novelleita, kuin koskaan aikaisemmin, joten olen oppinut rakastamaan näitä minitarinoita ja niiden nerokkuutta sulkea sisäänsä kolahduttava sanoma muutaman sivun voimalla. Tarpeeni lukea samasta aiheesta satoja sivuja väistyy, kun olen pikkuhiljaa oppinut lukemaan näitä enemmän kokoelmana ja yksittäistä tarinaa hyvän novellikokoelman osana.

Tamminen ruotii itseään hyvin itseironisesti ja vaikka en ole kirjailija, enkä mies, löydän silti teksteistä itseeni hyvin paljon tarttumapintaa. Samalla lailla itse nuorempana uppouduin kirjojen maailmaan, kun en osannut oikeassa elämässä olla. Tekstejä voisi lukea kirjailijaidentiteetin problematisointina, mikä tuntuu olevan varsin yleinen teema syksyn kotimaisten kirjasadossa, mutta omassa luennassani esille nousi tätä vahvemmin ujous ja oman itsensä hyväksyminen. Miltä tuntuu olla yksin ihmisten joukossa tai millaista on epäillä itseään liiallisuuksiin asti, jolloin etsii toisten ilmeistä pettymyksen ja kyllästymisen merkkejä.

Ensimmäisessä novellissa Ystäväni Erik Hansen kertojaminä asuu Tanskassa ja toivoisi, että hän olisi yksi niistä monista Erik Hanseneista, jotka ymmärtävät sanan hygge- kodikas ja sanan kodikkuuden eri muodot kuten vain tanskalaiset sen pystyvät ymmärtämään ja jotka saavat passiinsa syyttömyyden leiman, jotta heidät voidaan erottaa siitä yhdestä novellin rikollisesta Erik Hansenista. Novellikokoelma alkaa jo vahvasti tunnelmoiden vieraalla maaperällä, yksinäisenä suomalaisena, joka janoaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hyväksyntää.

Muita hyviä ominaisuuksia etenee ujouden kuvailusta mieheyden pohtimiseen. Ovatko kaikki miehet ympärillä oikeasti niin machoja kuin kertojaminä sen kokee, vai onko kokemus vain osa fokalisoinnin harhoja. Lukiessa tunnistin ajattelukehän, jossa toisille ihmisille voi asettaa mielettömiä rooleja ja täten etäännyttää heidät omista luonteenpiirteistä. Sillä lailla yksinäisyyden kokemus tahtomattaan vain vahvistuu. Mutta toisaalta silloin tuntee olevansa jotain erikoista ja erilaista, ei kuten NE muut miehet ja naiset. Stereotypiat mielessä voi ujo ja arka ihminen saada ylitsepääsemättömiltä odotuksiltaan rauhan, alentaessaan itsensä niin alas, että siitä tulee jo jotain erikoista. Tammisen kirja ei kuitenkaan ole itsesäälittelyä, vaan humoristista itseironiaa, siksi sen lukeminen ei tunnu samalta kuin omien nuoruusajan päiväkirjatekstien. Ironia on ihastuttavan puhdistavaa ja tekstistä löytyy sekä hauskojen ja että syvällisten kerrosten alta se vaihe, jolloin huomaa lukevansa tekstin vielä uudelleen, koska siitä saa silti vielä jotain irti.

Tamminen mainitsee useamman ihailemansa kirjailijan nimen, mm.Tuurin, Hyryn ja Meren. Näiden kirjailijoiden teoksia olen lukenut viime aikoina itsekin luentoja varten, mutta pidän kyllä silti Tammisen lakonisesta tyylistä eniten. Näiden kirjailijoiden teoksista kirjailijaminä on löytänyt pakopaikan ujoudessaan ja yksinäisyydessään. Tämän toisen todellisuuden hän tuntee hyvin ja kirjojen maailmassa hän on vahva. Tekstinäytteeksi valitsin kohdan, jossa yhdistyy minusta huumori ja erilaisuuden kokemus.


Tekstinäyte:
"Viimeistään armeijassa huomasin, että kokemukseni joiltakin käytännön alueilta olivat jääneet vajavaisiksi. Seistiin kolmirivissä ruokalan edessä, armeijan männyt humisivat armeijan taivasta vasten ja alikersantti sihtaili muodostelmaa: "Tämä rivihän on käyrä kuin Holmesin kyrpä!" Nauroin ensimmäistä kertaa koko alokasaikana, en ääneen mutta mielessäni, alikersantin odottamaton vertaus tuli elämänpiiristä jonka hyvin tunsin. "Mistä se sen Holmesin jutun keksi", kysyin myöhemmin tuvassa, "miten niin Sherlock Holmesilla oli käyrä?" Pilkanteosta ei tullut loppua viikkokausiin, kaikki muut näyttivät tuntevan pornoelokuvien tähdet nimeltä."


Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Otava, 2010
Sivuja: 144

18.11.2010

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

"Hulluilla ei ollut varsinaista lempilaitetta.."

.. Eikä minulla varsinaista lempihahmoa Miina Supisen Liha tottelee kuria teoksessa. Pidin niistä kaikista ja erityisesti siitä, kuinka luvuttain käsiteltiin eri Silolan perheenjäsenen tarinalinjaa. Lukujen otsikot oli otettu jostain luvussa olevasta tekstinpätkästä ja tämä tyyli viehättää minua, sillä itse käytän samanlaista tapaa blogini otsikoinnissa.

Tarkemmat muistiinpanoni teoksesta ovat jääneet näköjään kirjan väliin minun palauttaessani sitä viime tingassa kirjaston tiskille eilen. Kaikki ne herkulliset lainaukset, jotka olisivat sopineet niin otsikkoon kuin tekstinäytteeksi ovat nyt mitä ilmeisemmin kirjastovirkailijan roskiksessa. En siis voi todistaa kuinka hauskaa kielellistä ilottelua Supisen teksti on, mutta ronski meno ja absurdit tapahtumat on kuvattu niin hersyvästi, että tämän 335 sivuisen romaanin hotkaisee melko nopeasti. Uskokaa pois.

Kirjan päähenkilöinä ovat Silolan perheenjäsenet, poissaoleva, herkkäuskoisen hölmö kapellimestari isä Launo,  sisustuksen ammattilainen ja tuurijuoppo äiti Katriina, s-m seksistä innostunut, syömishäiriöinen perheen esikoistytär Astra, kehoaan salilla rääkkäävä ja steroideja vetävä poika Silmu ja kuopuksena ja iltatähtenä päiväkodin lattialle päivittäin pissaava Pelagia.
Kirjassa seurataan heidän ongelmaista elämäänsä hyväntuulisesti. Supinen osaa kirjoittaa kohtauksia, jotka tuntuvat tutulle ja lukija ajattelee, et olipa hyvin sanottu ja just noin oikeassakin elämässä voitaisiin sanoa, ilman että kukaan muu olisi näin aiemmin kirjoittanut. Hänen sanallinen arkkunsa on pullollaan täynnä hauskaa suomenkieltä, joten on erittäin kunnioitettavaa, että tämä on kirjailijan esikoinen. Luin jostain, että Supisen tyyli muistuttaa ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin tyyliä kirjoittaa ja kun tarkemmin mietin, niin samanlaista groteskia otetta löytyy Ajatussulttaanista, joskin en pitänyt siitä tarinasta yhtä paljon kuin tästä kirjasta.

Pidin kirjasta, mutta en varauksetta, sillä monella tapaa kirjassa häiritsi sama kuin monessa monessa monessa aiemmin lukemassani tarinassa, jossa kuvaillaan moniongelmaisia perheitä ja ihmisiä, ilman koskaan paljastamatta, että miten kaikilla voi ollakin niin paljon vakavia ongelmia ja mistä ne johtuvat. En nyt väitä, että ylipäänsä elämässä kaikkien ongelmien taustat ovat päivänselvästi nähtävissä, mutta lukiessa sitä toivoisi löytävänsä syitä näille ihmisyyttä rikkoville sairauksille, syömishäiriölle, ääribodaamiselle, alkoholismille ja muuten perhettä tuhoaville tragedioille kuten syrjähypyille, itsemurhille ja mihinkään kuulumattomuuden tunteille. Tässä toisaalta Supisen teoksen hienouskin piilee, sillä nämä aiheet eivät tunnu raskaille, vaan jopa groteskilla tavoilla hauskoille. Kirjan sivuilta on löydettävissä aiheita, teemoja ja motiiveja kerroksittain, kuin sipulia kuorisi, mikäli ahmimiselta malttaa jäädä pohtimaan. Minulle kirja toimi aivot narikkaan- kokemuksena, enkä jäänyt analysoimaan sen kummemmin, sillä halusin vain nauttia vauhdista, niin kuin vuoristoradan etummaisessa vaunussa istuessa. 

Kirja on ollut nyt pinnalla kirjablogeissa senkin takia, että Supinen on julkaissut tänä syksynä toisen teoksensa Apatosauruksen maa, josta olen aiemmin tehnyt bloggauksen. "Liha-kirjasta" ovat tehneet arvion ainakin Marjis ja Jenni.

Tuleeko teille mieleen muita suomalaisia naishumoristeja kuin Supinen ja Sinikka Nopola?

17.11.2010

Mikaela Sundström: Linnea ja äiti Enkeli

"Saako isän uudesta pitää?"

Mikaela Sundströmin kirjoittaman ja Linda Bondestamin kuvittaman kirjan Linnea ja äiti Enkeli (Tammi, 2003) päähenkilö on 6–vuotias Linnea, jonka äiti on muuttanut taivaaseen ja hän asuu kahdestaan isän kanssa. Hän juttelee äitinsä kanssa ja äiti kommentoi Linnean ja isän elämää päivittäin. Linnea on kuusivuotiaaksi lapseksi hyvin vastuullinen ja hän organisoi puutarhan hoitoa ja osallistuu kodin siivoukseen ja järjestyksenpitoon, mihin äiti on tyytyväinen, sillä isä saattaa olla äidin mielestä välillä hajamielinen. Linnea tuntuu tottuneen siihen, että hänen äitinsä käy taivaassa juhlimassa kadettipoikien kanssa ja vierailee toisten äitien luona kahvittelemassa ja leivoksia syömässä, kun taas Linnea itse asuu isän kanssa kahdestaan ja kesäloman koittaessa hän saa olla professori-isänsä kanssa kahden kaikki päivät. Sitten tapahtuu se kaikkein kauhein asia, sillä Linnean isästä tulee aivan kummallinen. Hän puhuu puhelimessa innoissaan vieraan tädin kanssa, siivoaa tarkasti asunnon lattiasta kattoon, niin kuin tehdään ennen suuria juhlia ja kutsuu tämän jälkeen Helga-tädin luokseen syömään.      
                                
Helga on lentäjä ja häntä mennään lentokentälle vastaan, vaikka Linnea on yrittänyt keksiä mitä tahansa tekosyitä, ettei tämä vieras täti tulisi heidän kotiinsa. Hän jopa tuhahtaa, että mikseivät ihmiset syö ja nuku omissa kodeissaan. Helgan jäädessä myös yökylään ja tepastellessaan heidän kotonaan aamulla isän aamutakissa, päättää Linnea karata leikkimökkiin ja asua siellä yksin, koska vihaa niin paljon isää ja Helgaa. Isovanhempien udellessa Linnealta, että onko tämä Helga joku isän uusi vaimo, niin Linnea tuhahtaa, ettei isällä voi olla kahta vaimoa. Äiti kommentoi Helgaa ja vierailua Linnealle koko ajan moittivaan sävyyn. Vasta lopulta kun äiti Enkeli muuttuu myönteiseksi Helgaa kohtaan ja kertoo heidän vilkutelleen toisilleen taivaalla ystävällisesti, hyväksyy Linneakin Helgan vähän paremmin isän elämään. Lopussa Linnean sisäinen prosessi jää kesken ja se osoittaa, että muutos tapahtuu pikkuhiljaa.                                                          

Vaikka kertomuksessa äiti asuu taivaassa ja on kuollut, voidaan yhtä lailla ajatella että kyseessä on avioerotilanne, jossa äiti asuu muualla ja kommentoi lapselleen isän uutta liittoa. Lapsi pyörittelee monenlaisia kysymyksiä mielessään, että kelpaako hän enää isälleen, jos isä jakaa huomiotaan myös toiselle naiselle. Voiko isällä olla kahta vaimoa? Ovatko positiiviset tunteet väärin äitiä kohtaan? Huono vanhemmuus rakentuu kirjassa lapsen näkökulmasta siten, että isä tuo uuden ihmisen hänen elämäänsä. Lapsi ei osaa kritisoida ollenkaan äidin vaikuttimia ja mielipiteitä. Äidissä ei ole vikaa, vaikka hän on lähtenyt, mutta isä tekee suuremman muutoksen unohtaessaan äidin ja rakastuessaan uuteen naiseen. Lapsi ei näe virheitä äidin toiminnassa, koska hän on etäisyydestä huolimatta tärkeä ja isän kuuluu pitää yllä turvallisia ja tuttuja rakenteita. Myöskään lapsi ei osaa moittia isovanhempia tungettelevuudesta ja siitä, että he utelevat tältä isän tulevista suunnitelmista.                                                                                                                                                         
Perussävy on kirjassa iloinen ja lopussa lapsi lupaa äidilleen tulla häntä jossain vaiheessa katsomaan, mutta nyt hän on luvannut lähteä isän kanssa Helgan lentomatkalle. Helgan ollessa lentokapteeni hän edustaa tytölle, Linnealle ja hänen ystävälleen Johannalle silti jotain jännittävää ja erikoista, haluaahan Johanna pukea barbinsa lentokapteeneiksi ja Linnea pukee salaa Helgan lentäjänhatun päähänsä. Äiti Enkeli puolestaan pöyhkeilee taivaassa uusilla laseilla ja nautiskelee mielin määrin leivonnaisista ja tanssista, vailla muita huolia. Kirja on varmasti monelle lapselle, jonka äiti on kuollut, lohdullinen tarina, mutta omassa luennassani ajattelin taivaassa olon edustavan mitä tahansa tilannetta, kun toinen vanhemmista ei asu enää lapsen kanssa saman katon alla, mutta vaikuttaa silti verbaalisesti lapsen ajatteluun.

Olen aika vähän lukenut lastenkirjoja ja en oikeastaan tiedä, miten niitä tulisi asianmukaisesti arvioida. Kuvituksesta sanon sen verran, että minusta se oli hyvin herttaista, pidin siitä että värityksessä ei pysytty tarkasti rajojen sisällä, joten siitä tuli samalla lapsekas, mutta eläväinen tunnelma sivuille. Linnean eri tunnetilat oli kuvattu hauskasti hänen kasvoillaan, johon uskon lapsilukijankin silmien kulkeutuvan.

Dekkarikirjailijan työstä luento 3

"Miten rikoskirjani ovat syntyneet?" -luentosarjan purkaminen jatkuu tänään Jarkko Sipilän ja Tuula Mai Salmelan esityksillä.

He olivat varsin erilaisia kirjailijoita taustoiltaan, toimintatavoiltaan ja tyyleiltään, joten heistä sai mielenkiintoista kontrastia toisiinsa. En ollut taaskaan lukenut kummankaan teoksia aiemmin, koska olen jotenkin ajatellut Sipilän kirjojen olevan äijämäisen rankkoja (enkä väitä, etteikö näin silti olisi) ja Salmelasta en ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Sipilä on ammatiltaan rikostoimittaja ja Salmela yhteiskuntatieteilijä ja tutkija. Sipilä saa ideoitaan työn kautta, ja hänelle on tärkeää, että kirjojen tapahtumat, murhatavat, poliisien menetelmät ja käyttämät laitteet ovat ajankohtaisia ja todenperäisiä. Hän toimittajana haastattelee rikostutkijoita, poliiseja, kuolinsyytutkijoita ja lääkäreitä, jotta juoni tapahtumineen pysyy uskottavana. Salmela puolestaan ei sekoita työtä ja kirjoittamista, sillä hänen kirjoissaan murhia eivät ratko poliisit vaan kasvitieteilijä ja geenitutkija Maana Santanen. Kirjat sijoittuvat lähinnä yliopistomaailmaan, joten tutkijuus näkyy hänen kirjoissaan. Hän on ottanut selvää geenimanipulaatiosta ja hän suhtautuu tutkijan pieteetillä kirjoittamiseen. Tärkeintä on päästä vaikuttamaan lukijoihin ja että lukija voi luottaa lukemaansa. Molemmat kirjailijat siis sekoittavat faktaa ja fiktiota.

Sipilä on ajautunut kirjoittamisen maailmaan ja toimittajaksi käytyään 90-luvun alussa Hesarin 1,5vuotisen toimittajakurssin. Siitä hänet sitten palkattiin Helsingin Sanomiin, josta myöhemmin on siirtynyt MTV3:lle. Hän kertoi, että Hesarin rikostoimittajat ovat usein tehneet myös dekkarikirjoja ja hänkin innostui sitten kokeilemaan siipiään. Ensimmäinen dekkari jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi pöytälaatikkoon, saatuaan eri kustantajilta "ei kiitos"-kirjeitä. Hänestä oli kuitenkin hauska tehdä rikostarinoita ja kun aloitti kirjoittamaan Hannu Raittilan ohjauksessa radioon rikoskuunnelmia, hän oppi paljon siitä kuinka kaikki toiminta pitää kertoa dialogeissa ja mikä toimii tarinassa ja mikä ei. Book Studio otti häneen sitten yhteyttä radiokuunnelmien myötä ja kysyi, että onko hän koskaan kiinnostunut tekemään dekkaria, ja silloin Sipilä sai julkaistua ensimmäisen kirjansa. Myöhemmin Gummerus osti Book Studion ja sitä kautta hän on päätynyt Gummeruksen kirjailijaksi. Neuvoksi hän antoi aloitteleville kirjoittajille, että kannattaa aloittaa pienemmistä teksteistä, eikä heti yrittää tehdä romaania, sillä pienemmissä teksteissä on helpompi harjoitella tarinan rakentamista jne. Myöskin hän itse ei ikinä lopeta kirjoittamista luvun loppuun, vaan jättää aina kesken, jolloin alitajunta jää työstämään tarinaa. Hän pystyy jatkamaan kirjoittamista, jos saa puoli tuntia aikaa päästä taas tarinaan sisään. Takamäki-sarjassaan hän ei ole halunnut keskittyä poliisi Takamäen henkilökohtaisia ongelmia, vaan keskittyä nimenomaan rikoksiin ja niiden selvittämiseen.
Hänellä on tapana tehdä aluksi yksi sivu, johon hän numeroi 1-30 juonirakenteen, että mitä tulee tapahtumaan ja alkaa vasta sitten kirjoittamaan kun tarina on riittävän hyvä. Tarina voi toki muuttua kirjoittaessa, mistä samasta kaikki dekkaristit tähän mennessä ovat puhuneet. Häneltä ilmestyy kirja kerran vuodessa ja nykyisin kesän alussa, koska sillä tavoin kirjan ikä olisi pidempi kuin syksyllä julkaistaessa. Kirjat kuolevat myynnillisesti joulun jälkeen, joten julkaisemalla vähän aikaisemmin kuin ennen, pääsee myös heinäkuun dekkarien myyntipiikkiin mukaan. Tätä suositumpia ajanjaksoja dekkareiden myynneille ovat tietysti isänpäivä ja joulu. Tiesin kyllä, että kirjojen ikä on aika lyhyt Suomessa, mutta jos Suomessa perinteisesti menestyneiden dekkareidenkin myynti päättyy joulun jälkeen, niin miten sitten vähän tunnetumpien proosakirjailijoiden.

Tuula-Mai Salmela aloitti kirjoittamaan terapiatarkoituksena, hän oli jäänyt leskeksi ja kirjoittamalla pääsi ylös syvyydestä ja pahasta olosta. Turvallisuuden tunne katosi ja dekkareiden maailma veti puoleensa. Hän koki että rikosgenre on hyvä paikka käsitellä traumoja ja purkaa yhteiskunnallistakin ahdistusta. Proosaa ja runoja hän kirjoittaa nykyisin voimailuharjoituksina ja meni aikoinaan Oriveden kirjoittajapajoille selättääkseen virkamiesjargonin. Tietyllä tavalla hän ajattelee että näiden 3 julkaistun dekkarinsa sankarihahmo on hänen alter egonsa. Hahmo on mennyt rikki, mutta hänellä on herkkä sosiaalinen omatunto ja puhuu kirjoissaan opiskelijoille etiikasta. Hänen teoksissaan ei suhtauduta kritiikittömästi geenimanipulaatioon, mutta ei myöskään pidetä sitä suurena mörkönä. Häneltä löytyy myös kapitalismin kritiikkiä biotekniikkayhtiötä kohtaan, jonka esikuvana on Monsanto. Hän ei ole aiemmin tiennyt kasvigenetiikasta mitään, mutta kirjoja kirjoittaessaan hän on suhtautunut siihen kuin uuteen tutkimukseen ja haluaa kirjoittaa todellisista asioista. Hän on suuri Harjunpää- fani, koska kirjoissa on kiinnostavaa psykologista pohdintaa ja kirjailija pistää persoonansa likoon. Hän ylipäänsäkin arvostaa kirjailijoita, jotka näkevät vaivaa saadakseen lukijoita ymmärtämään myös yhteiskunnallisia asioita. Huumoria täytyy silti olla myös mukana tasapainottamaan vakavia asioita. Teema on koettu vaikeaksi ja kirjailija tekee vähän kompromisseja, mutta hän ei tule varmaankaan enää julkaisemaan yhtään dekkaria, sillä hänellä on ollut kustantajia lähestyessä kautta aikain ongelmia saada kirjojaan julkaistua. Nykyisin hän kirjoittaa enemmän proosaa pöytälaatikkoon.

Luentosarjan edetessä olen jollain tasolla innostunut dekkareista ja minusta on ollut mielenkiintoista kuunnella erilaisista työskentelytavoista. Monet kirjailijat kokevat rikoskirjojen olevan oivallinen paikka yhteiskunnallisten ja ajankohtaisten asioiden problematiikan pyörittelyyn ja tekevät paljon taustatyötä kirjoittaessaan. Useimmilla on kirjoittamisen ohella päivätyönsä ja silti julkaisutahti voi olla huima.

Fjodor Dostojevski: Krokotiili

"Ne ovat krokotiilin kyyneleitä, eikä niihin ole oikein uskomista"

Fjodor Dostojevskin Krokotiili on pieni kertomus miehestä, joka tulee krokotiilin nielaisemaksi. Hän ei kuitenkaan kuole, vaan jää asumaan krokotiilin mahaan. Kertomuksen kummallisuus tulee siitä, että kukaan kertojaa lukuun ottamatta eivät tunnu ajattelevan, että mies täytyisi pelastaa krokotiilin sisuksista. Se on taloudellisesti kannattamatonta tappaa paljon arvokkaampi ja tuottavampi krokotiili kuin juuri lomalle lähtenyt virkamies. Talouden prinsiipit ovat vastaan myös siinä määrin, että krokotiili kuuluu saksalaiselle miehelle ja juuri ulkomaalaista rahaa haluttaisiin Venäjälle. Uhrikaan ei pistä pahakseen elämää krokotiilin sisällä, sillä siellä on runsaasti tilaa, hän saa elinvoimaa krokotiilista ja hän uskoo tulevansa kuuluisaksi ja voivansa vetää massoittain ihmisiä kuuntelemaan omia ajatuksiaan. Harmillisesti tarina jää kuitenkin kesken, eikä se koskaan saa jatkoa, sillä Dostojevski kirjoitti sen osa kerrallaan omaan ja veljensä pitämään Epoha-lehteen vuonna 1885, mutta kun lehti kaatui taloudellisiin vaikeuksiin, kertomus jäi kesken.

En ole lukenut Dostojevskilta loppuun asti vielä mitään muuta kertomusta, sillä Rikos ja rangaistus on kesken, samoin esikoinen Köyhää väkeä. Krokotiili olikin lyhyt teos ja oivallinen tapa saada hänen teoksistaan luettua edes joku loppuun, vaikka se edustaakin aika epätyypillistä lajia Dostojevkskin tuotannossa. Tämä ilkikurinen satiiri oli vain 52 sivua pitkä ja mielestäni hauska. Tietynlaista karnevalisointiakin voi aistia, koska kaikki asiat käännetään päälaelleen ja päivänselvältä tuntuva asia, ihmisen pelastaminen ei tunnukaan teoksessa olevan mitenkään läpihuutojuttu. Kertomuksen voi ajatella irvailevan vaikka julkkiskulttia, sillä uhri itsekin ajattelee, että hän on nyt jotain erikoista ja korkea-arvoisempaa ja että hänestä tulee heti seurapiirien kermaa ja hänen ajatuksiaan kuunnellaan ihastuneina. Oman aikansa taloudelliset ihanteet ja muutokset ovat myös tapetilla, kun länsimaista kapitalismia ihannoidaan ja rahan ansaitseminen on kaikki kaikessa.

Luin kertomuksen Avaimen klassikkokokoelmasta, jossa oli valikoima myös muita venäläisiä novelleja. Kirjailijoista ja kertomuksista löytyi kiinnostavia taustatietoja. Samasta kokoelmasta löytyy myös mm. Gogolin, Turgenevin ja Tolstoin novellit. Varsin oivallinen tapa tutustua venäläisiin mestareihin heidän lyhyempien tarinoidensa kautta.


Toim. Vappu Orlov: Venäläisiä kertojia
Avain, 2010
Kokoelmassa sivuja: 388

15.11.2010

Alice Munro: Liian paljon onnea

"Kuinka vähäinen onnettomuus voi suistaa koko loppuelämän raiteiltaan?"

Olen rakastunut. Otin Alice Munron Liian paljon onnea (Tammi, 2010) luettavaksi, kun välttelin Hannu Salaman Siinä näkijä, missä tekijä -teoksen paksuutta. Ajattelin, että luen yhden novellin ennen nukahtamistani, koska en jaksa aloittaa mitään paksua kirjaa. Luin kuitenkin tämän lähes 400 sivuisen novellikokoelman melkein kannesta kanteen siltä istumalta, niin vaikuttunut olin teoksesta.

Yleensä ajattelen novelleita lukiessani, että sen hyvyys perustuu siihen, että jaksaisinko lukea samasta aiheesta kokonaisen kirjan. Nyt kuitenkin olin totaalisen tyydytetty yhden novellin tarinaan, enkä kaivannut että sitä olisi pitänyt laajentaa romaaniksi asti. Munro on todella taitava novellisti, sillä hän osaa oikeasti koota novellin niin, että lukija pääsee nopeasti kärryille tarinaan, on tyytyväinen lopetukseen ja näkee kokoelmassa myös selvän punaisen langan, ilman että se täytyy vääntää rautalangasta tai etsimällä etsiä merkityksiä.

Munro on Kanadalainen novellisti ja vaikka hänen miljöönsä pyörii teoksessa pitkälti Kanadassa, voisi tarinoita lukea vaikka ihan suomalaisesta perspektiivistä. Kokoelman teemana tuntuu olevan ikävän tapahtuman jälkeinen todellisuus. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun omat lapset on murhattu? Entä kun aviomiehesi vaihtaa sinut toiseen naiseen? Miten rakennetaan identiteettiä vakavan onnettomuuden jälkeen? Miten lukija suhtautuu pikkutyttöjen tekemään julmuuteen? Näistä aiheista, mistä yleensä näkee suuria lööppejä, kauheita ihmiskohtaloita, mutta koskaan et tiedä, miten nämä ihmiset sitten lähtivät asioista selviämään ja mitä tapahtuu rikoksen, onnettomuuden ja pahan teon jälkeen. Munro ei kirjoita kuitenkaan raadollisesti, eikä yritä kasata suurta kasaa erilaisia skandaaleja samojen kansien väliin saadakseen jotenkin inhorealismia aikaan. Hän kirjoittaa kauniin sulavasti niin, että joko ihmisiin samaistuu tai heistä löytää hyvin paljon inhimillisyyttä. Olin oikeasti niin vaikuttunut, koska en muista koskaan lukeneeni kotimaisen kirjallisuuden puolella tällaista novellikokoelmaa. Eikä oikeasti tarvitsekaan muistaa, koska sen tähden näitä maailmankirjallisuuden helmiä käännetään suomeksi.

Mietin aluksi, että erittelenkö näitä kymmentä eri novellia arviossani ja kerronko jotain juonesta, mutta en halua tehdä sitä lukijoille. Haluan, että juoni kuljettaa jokaista lukijaa itse ja tapaukset paljastuvat lukiessa. Ainahan novellikokoelmassa on muita parempia kokonaisuuksia, mutta pidin silti näistä kaikista omalla tavallaan. Hienosti heti ensimmäinen novelli Ulottovuuksia veti minut mukaansa ja ihmettelin sitä lukiessani, että huh, onpa hyvä aloitus. Kuin muotinäytöksessä pistetään yksi parhaista asuista ensimmäiseksi, jotta katsoja pääsee heti tunnelmaan ja aistii, että mikä kokoelman ydin on, näin myös taitava novellisti oli rakentanut kokoelmansa alusta loppuun. Lopussa oli niminovelli Liian paljon Onnea, jossa sopivasti pohditaan että päättyykö kaikki hyvin vain huonosti, tätä pohtii lukija jokaisen novellin kohdalla.

Liian paljon onnea sisältää paljon takaumia ja muutenkin tekstin tempo ja kesto vaihtelevat yhdessä tarinassa, mutta tämä duraation muuttuminen toistuu lähes kaikissa novelleissa. Ajan kuvauksen erilaisia kestoja vaihtelemalla novellin vire välillä syttyy ja välillä tulee suvantovaihe. Pienessä tekstinpätkässä voi tapahtua hyvin paljon ja hyvin pitkältä ajanjaksolta, ilman että se tuntuu hoputetulta ja väkinäiseltä.

En ole aiemmin lukenut Munroa, joten en osaa suhteuttaa tätä uusinta hänen aiempaan tuotantoonsa, enkä siis tiedä kuinka paljon hän on käyttänyt tätä kuvastoa aiemmin. Minut hän kuitenkin koukutti ja haluan haalia kaikki Munrot hyllyyni.

Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi, 2010 (alkuperäinen 2009)
Sivuja: 376
Suomentanut: Kristiina Rikman

Viikon luetut

Viikonloppu meni niin nopeasti ohi, etten ehtinyt tehdä edes Viikon luettujen- bloggausta. Sisustin kotia uuteen uskoon, vaihdoin talviverhot ja jouluisemman liinankin. Sytyttelin kynttilöitä ja nautin talvesta. Minulla ei ole tippaakaan kaamosmasennusta, eikä edes haittaa se, että tänne etelään ei oikea talvi tule vasta kun kuukausien päästä. Kyllä tuon räntäsäänkin kanssa pärjää. :)

Petja on ihmetellyt taloon ilmestyneitä uusia pahvilaatikoita, koska saimme vihdoin uuden kirjahyllyn. Hänen piti jokainen laatikko sitten nuuhkia ja testata ja olikin sitten niin väsynyt, että nukahti ikkunalaudalle patterin päälle. Hänellä on tapana aina tassulla koskea patteriin, ja ottaa siitä lisää lämpöä. Ikkunalaudalla ei voi sitten pitää mitään tavaroita, koska löytäisin ne sitten vain lattialta. Laitoin parvekkeelle lyhdyn, mutta se harmikseni kuvasta näy. Petja on tuijotellut lyhtyä ja tulta kuin meditoiden.

Luin tällä viikolla kirjoja ja sarjakuvia:
- Marie Darrieussecq: Sikatotta  
- Laura Lindstedt: Sakset
- Sari Kivistö (toim): Satiiri. Johdatus lajin historiaan ja teoriaan. (osin)
- Tove Jansson: Taikatalvi
 
- Tove Jansson: Muumit, sarjakuvaklassikot III
- Tove Jansson: Muumit, sarjakuvaklassikot II
- Tove Jansson: Muumit, sarjakuvaklassikot I

- Noronen Paula, Leppänen Annukka: Pirjo ja kaveri

- Alice Munro: Liian paljon onnea


Munro oli minulle uusi tuttavuus ja nousi heti lempinovellistieni joukkoon. Haluaisin nyt lukea kaiken hänen kirjoittamansa. 

11.11.2010

Finlandia-palkinnon ehdokkaat on julkaistu

Ehdokkaat ovat Joel Haahtelan Katoamispiste (Otava), Markus Nummen Karkkipäivä (Otava), Riikka Pulkkisen Totta (Otava), Mikko Rimmisen Nenäpäivä (Teos), Alexandra Salmelan 27 Eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) ja Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä (Schildts).
Voittajan valitsee kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi. Palkinto jaetaan 2. joulukuuta. Sen arvo on 30 000 euroa. (STT:ltä napattu)

En ole vielä lukenut yhtäkään noista ehdokkaista ja myönnän, etten ollut edes kuullut tuosta Kärpäsenkesyttäjästä. Lukupinossa on Riikka Pulkkisen Totta ja Mikko Rimmisen Nenäpäivä, joten näihin olen tutustunut etukäteen muitten blogeja lukiessa ja siksi kasasin nämä lukupinoon suurella odotuksella.

Oliko teille listassa yllättäjiä? Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoehdokkaista Alexanda Salmela on tässäkin ehdolla, muita hesarin suosikkeja ei listalla näy.Mutta paljon Otavaa ja Teosta näkyy. :)

10.11.2010

Laura Lindstedt: Sakset

"Kaikki tapahtuu hyvin steriilisti, loogisesti suorastaan"


Laura Lindstedtin vuonna 2007 ilmestynyt esikoiskirja Sakset kertoo yksinäisen naisen tarinan, joka hankkii parin vuoden odotuksen jälkeen adoptiotyttären Kiinasta. Hän on valmistautunut prosessiin hyvin ja on taitava puhumaan, töissäänkin hän on tottunut hoitamaan ongelmatilanteet kielen avulla. Hän esittää adoptiotoimistossa, että tulevat kieliongelmat ovat mielenkiintoinen haaste vanhemman ja adoptiotyttären välillä. Lukijalle on selvää, että lasta ei olisi alun perinkään saanut antaa naiselle, sillä hän vaikuttaa etäiseltä, laskelmoivalta ja läheisiin sosiaalisiin suhteisiin kykenemättömältä ihmiseltä. Naisella on omassa äitisuhteessaan ongelmia ja saadessaan adoptiotyttären kotiinsa, hän huomaa, ettei pystykään olemaan äidillinen tyttärelleen. 

Tyttö ei myöskään muodosta naiseen varsinaisesti minkäänlaista kontaktia, mutta muille ihmisille hän saattaa hymyillä ja nauraa. Nainen ei osaa ottaa tyttöä syliinsä, eikä lapsi halua itseään koskettavan. Lopulta epäonnistumisen pelko lamauttaa naisen ja vanhat traumat ajavat hänet syvälle mielenterveysongelmien kanssa kamppailemaan. Itselle lukiessa jäi silti epätodellinen olo, sillä vaikka naisen oma äitisuhde oli ollut aina vaikea, niin hänhän sai kuitenkin isoäidiltään rakkautta ja huolenpitoa koko ikänsä. Miten tämä ei ollut vaikuttanut mitenkään naisen kykyyn rakastaa. Nainen kokee tekevänsä jotain jaloa ja todellisen rakkauden teon, sillä hän ei välitä synnyttämisestä, pikkulapsista eikä siitä, miten biologista äitiyttä kehutaan ylitsevuotavasti.

"Jokainen lisääntyvä kilo merkitään tarkasti äitiyskorttiin, vedetään käyrä mitta häpyluusta napaan, mitataan ja punnitaan ja vahditaan. Seulotaan virtsanäytteistä tarkasti valkuaisaineet ja sokerit, tarkastetaan verenpaine ja tarkastetaan hemoglobiini - kukaan ei sellaista huolenpitoa toiste elämässään saa! Mikäs siinä on muodotonta ruumista rahdatessa ja lapsen parasta vaatiessa, siihen nyt pystyy melkein kuka tahansa. Silkkaa itsekkyyttä se on, ennennäkemätöntä itsekkyyttä, naarastiikerin vaistonvaraista murahtelua ja hampaiden kolistelua."                                                                    

Lopun romahtaminen on nähtävissä läpi kirjan sivujen, pienet arkielämän haasteet tuntuvat vievän naiselta täysin voimat. Hän ei jaksa enää puhua lapselle, eikä yrittää opettaa suomen kieltä. Hän jopa hermostuu lapsen yölliseen hengitykseen ja tuntee itsensä jatkuvasti väsyneeksi ja hän joutuu turvautumaan unilääkkeisiin yö toisensa jälkeen. Pienistä asioista latautuu sellainen voima, että lukija haluaisi purkaa tämän luonnottoman siteen vaikka väkisin ja hakea lapsen turvaan. Lapsikin jää silti lukijalle etäiseksi, sillä hänen nimensä tulee vasta tarinan loppua kohden selväksi. Tuntuu kuin kaikki olisi tarinassa hyvin luonnotonta ja mihinkään ei pysty tarttumaan. 

Adoptiolapsen kautta nainen pyrkii rakentamaan itselleen onnellisempaa perhettä, mutta missään vaiheessa hän ei tunnu tiedostavan tätä asiaa itselleen. Lapsi on yritys rakentaa itselle parempi lapsuus. Missään vaiheessa hän ei ymmärrä hakea apua, vaikka adoptiosuhde jumiutuu jo alkutekijöissään. Tunteet tuntuvat silti luonnolliselle, kaikista ei ole äidiksi, mutta toteutus jäi kalvamaan, miksei hän hakenut apua. Järkyttävin kohtaus oli episodi lapsen löytäessä sakset, mistä romaani on saanut myös nimensä. Kohtauksessa on jotain hyvin turmiollista, äitiyteen liitetään usein vastuullisuuden ja huolehtimisen piirteet, mutta naisen tarkkaillessa kylmänviileästi, miten lapsi leikkii saksilla, kuin odottaen että jotain tulee vielä sattumaan. Tämä nainen ei ole äiti.

”Lapsi yltää juuri ja juuri saksiin, irrottaa ne ähisten koukusta ja tuijottaa niitä hetken voitonriemuisena. Kuin apina, joka on oman nokkeluutensa ansiosta saanut kattoon ripustetun banaanin haltuunsa, tietämättä että työskentelee valvotuissa olosuhteissa. Sitten alkaa vaivalloinen alastulo. Lapsi koettaa mahtua jakkaralle kontalleen. Pitää toisessa kädessä vaarallista teräasetta, hapuilee toisella tukea seinästä. Suljen silmäni. Odotan kolinaa. Odotan maahan rymähtävää myttyä, jonka sydämeen saksien terä tunkeutuu. Silmiä, jotka muljahtavat ympäri ja suuta joka lävähtää hervottomana auki. Harakiri? Ei. Lapsenmurha!”


Laura Lindstedt: Sakset
Teos, 2007
Sivuja: 240

9.11.2010

Dekkarikirjailijan työstä luento 2

Aloitin viime viikolla blogisarjan kotimaisten dekkareiden maailmasta ja kirjoitan tänäänkin ylös luentomuistiinpanoja ja Miten rikoskirjani ovat syntyneet- luennolla heränneitä ajatuksia. Tänään puhumassa olivat Outi Pakkanen ja Juha Numminen. Kuten viime viikollakin, vain naiskirjailija oli minulle ennestään tuttu nimeltä, kummankaan tuotantoon en ole tutustunut.

Pakkanen on kirjoittanut dekkareita 70-luvulta lähtien ja sanoi, että hänen mielestään huonoin tekemänsä teos oli kolmas kirja, jonka tekeminen takkusi ja hän sai sen julkaistua vasta 7 vuoden jälkeen edellisestä kirjasta. Lempikirjansa on puolestaan siitä seuraava teos Tarjoilija, pyyhkikää taulu vuodelta 1986, sillä sitä oli kiva kirjoittaa, se sai hyvät arvostelut ja kirjoitusprosessi alkoi tuntumaan luontevalta. Hän ymmärsi, että kirjoittaa dekkareita enemmän erilaisten ihmisten kautta kuin poliisien, joiden työtä ei tuntenut. Hän käyttää paljon Helsinki-kuvastoa ja kertoikin Helsingin olevan yksi kirjojen päähenkilö. Edellisellä kerralla Eppu Nuotio kertoi käyttäneensä Pakkasen kirjoja Helsinki-oppainaan ja Pakkaselle onkin tärkeää dokumentoida vuosien kuluessa Helsingin muutosta ja puhua paikoista niiden oikeilla nimillä.

Eniten kiitosta hän saa kirjoissaan Helsinki-kuvauksista ja sitten resepteistä ja ruokajutuista. Hän on mm. julkaissut Anna Laineen (monien dekkareittensa sankaritar) keittokirjan, koska lukijat olivat hullaantuneet hänen dekkareittensa ruokaohjeisiin. Mukavin kehu, minkä kirjailija muistaa, oli hänen saadessaan halauksen nuorelta mieheltä pankkiautomaattijonossa ja kiitokset liittonsa pelastamisesta ruokareseptien avulla. Melkoista palautetta. :) Anna Laine ei ole kirjailijan alter ego, vaikka molemmat rakastavat ruokaa ja ruuanlaittoa. Hän haluaa pitää Annasta ja kirjoittamisesta nyt välivuoden, jolloin kerää aineistoa uudenlaiseen kirjaan. Mieslukijat moittivat useammin reseptejä ja varsinkin kirjailijaveli moittii niiden runsautta. Pakkasen poika ei ole lukenut yhtään äitinsä teosta. Naislukijoita hänellä on selvästi enemmän.

Ideat syntyvät dekkareihin mm. kuolinilmoituksia selaillessa, sitten hän asettaa kirjan tapahtumat tuttuihin maisemiin ja esimerkiksi ystäviensä asuntoihin. Naistenlehtiä ja hesaria lukiessa syntyy myös joitain kirjaideoita ja hän haluaa kirjoittaa ajankohtaisista aiheista, mm. kirjoitti aikanaan dekkariinsa naispappeudesta, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja koulukiusaamisesta. Materiaalia taltioidaan päähän elävästä elämästä, muokataan tutuistakin kirjanhahmoja, etsitään puhelinluettelosta nimiä ja tehdään hahmoille omaa henkilöhistoriaa. Kirjoittaminen on Pakkaselle kovaa työtä, jossa hän ei käytä tarkkoja suunnitelmia, vain hahmotelmia, jotka nekin muuttuvat kirjoittaessa. Henkilöt ottavat tekstissä vallan ja sivuhenkilöksi tarkoitettu hahmo, voikin ottaa kirjassa suuremman roolin. Tästä samasta asiasta puhuivat viime viikon kirjailijat Bagge ja Nuotio ja Pakkasen jälkeen myös Numminen. Tämä on kirjoittamisen amatöörille hassu ajatus, että kirjailija ei itse tiedä kuka teosta ohjaa, kun kokee että monesti hahmot saattavat itse ottaa kirjassa roolia ja pitää vain seurata, minne tarina etenee heidän avullaan. Tarinan kanssa pitää vain olla tarkkana, että jännitys dekkarissa säilyy.

Pakkanen kertoo iän vaikuttaneen kirjoittamisen, sillä hän on nykyisin rohkeampi ja uskaltaa katsoa itseäänkin paremmin peiliin ja se heijastuu myös tekstiin. Numminen puolestaan sanoi, että hänen tyylinsä on iän myötä muuttunut pelkistetyksi ja kieli ei ole niin kuvailevaa. Hän on puolestaan tullut epävarmemmaksi ja pelkää toistavansa itseään, on itsekriittisempi tekstiensä suhteen.

Juha Numminen on kirjoittanut dekkareita 80-luvun alusta asti, mutta on työskennellyt toimittajana 54vuotta. Journalistina hän tekee paljon taustatyötä, mm. tutustuu "rikospaikkoihin", haastattelee alan asiantuntijoita ja monet kirjan ideat tulevat oikeista rikoksista, mihin törmää uutisissa ja toimittajan työssään. Yhden kirjan idean hän sai poikansa Mikon (Imagen päätoimittaja) kouluaineesta Sininen rotta, kun alkoi makustelemaan sanaa sininen rotta. Millainen poliisi olisi sininen rotta? Entinen poliisi, joka olisi liittoutunut rikollisten kanssa jne.. Sitten hän keksii päähenkilöt ja kuvailee heidän tuntomerkkejään ja henkilöhistoriaansa. Kirjoitta tarinaa luku luvulta ja kirjoittaessa valmiiksi suunniteltu rakenne yleensä muuttuu. Numminen kertoo olevansa paperin suurkuluttaja, sillä hän tulostaa jokaisesta sivusta 20-50-80 versiota ja tulostaa jokaisen sivun luettavaksi, vaikka vaihtaessaan pilkun paikkaa. Vaikka Numminen on kirjoittanut paljon muitakin teoksia kuin dekkareita, hän kokee rikoskirjallisuuden olevan omalle psyykkeelleen sopivin lajimuoto. Niitä kirjoittaessa hän yllättää loppuratkaisuillaan myös toisinaan itsensä.

Lastenkirjavinkkejä kaipaillaan..

Hei te kaikki ihanat blogini lukijat, tarvitsisin vähän neuvoja. En ole juurikaan lukenut lastenkirjoja, mutta nyt kyselisinkin teiltä lukuvinkkejä. Kirjan tulisi olla 2000-luvulla ilmestynyt ja kotimainen. Koska tämä kirja tulee olla luettuna Oudot perheet- luentokurssille, jossa esseen kysymyksenasettelukin ohjaa perhe tai perheettömyys-kirjojan pariin, niin toivoisin että kirjassa puhuttaisiin erilaisista perheistä. Miten nykylastenkirjallisuus esittää lasta ympäröivän todellisuuden ja hänen suhteensa siihen? Onko lapsella aina perhe? Näitä kysymyksiä pitäisi pyöritellä esseessä ja kirjaa lukiessa.

Tottakai menen sitten itsekseni kirjastoon etsimään sopivia, mutta ajattelin käyttää tätä blogianikin kyselykanavana, koska me kaikki luemme erilaisia kirjoja ja joidenkin talouksissa voidaan lukea paljonkin lastenkirjoja. Kaikki perhekuvaukset siis käyvät, heteroperheet, sateenkaariperheet, perheettömät lapset, uusperheet jne.. Kiitos paljon vinkeistä etukäteen!!

Laitoin varaukseen Tapani Baggen Finlandia Junior ehdokas kirjan Maalla. Tuleepa samalla luettua jotain Baggelta, koska hänet viime viikolla "tapasin" dekkariluennolla.

Hesarista poimittu:  
Tapani Baggen kirjoittama, Hannamari Ruohosen kuvittama lastenkirja Maalla (Tammi) kertoo matkasta mummolaan, jossa mummoa ei enää ole. Vaikka aiheena on kuolema, kirja ei raadin mukaan ole raskasmielinen – päinvastoin. 

TODELLA PALJON KIITOKSIA VINKEISTÄ! Näitähän lukee mielellään ja laajentaa omaa lastenkirjatietoutta. Toivottavasti monet löytävät uusia lukuvinkkejä tästä. :)

Marie Darrieussecq: Sikatotta

Pretty in Pig

Marie Darrieussecqin Sikatotta on (1996) syrjäytyneen seksiobjektin omalaatuinen selviytymistarina. Kirjan päähenkilö on prostituoitu, joka työskentelee kemikaalikaupassa myyden kaupan asiakkaille itseään. Kirjan tapahtumapaikat ovat tulevaisuuden Ranskassa, joka on hyvin rasistinen, sovinistinen ja oikeistolainen paikka elää ja asua. Sikatottan satiirin kärki osuu mielestäni moneen suuntaan. Päähenkilö on naiivi nainen, joka ei edes ymmärrä kunnolla, kuinka häntä käytetään monesta suunnasta hyväksi. Hän on viehtynyt kosmetiikkatuotteisin ja myy itseään halvalla, saaden pientä provisiota ja ilmaisia kosmetiikkanäytteitä. Hän lukee ahkerasti naisten lehtiä ja ammentaa niistä elämäntapaohjeita ja kauneudenhoitovinkkejä.

Päivä päivältä nainen alkaa kuitenkin muuttua emakoksi, ensin tulee lihominen ja rintojen paisuminen, josta miehet vain himokkaasti innostuvat. Myöhemmin tulee kuvotus sianlihaa kohtaan, lisäutareita, sian saparo ja naama alkaa muistuttamaan sian kärsää. Naiselle kasvavat korvat ja ihon pinnalle muodostuu kovia karvoja, vaikka nainen kuinka yrittää estää tapahtumia erinäisin kemikaalein, meikein ja jopa kauneuskirurgiaan turvautuen ja saaden erinäisiä myrkkypiikkejä. Siinä missä naistenlehtien kyllästämää naiskuvaa ruoditaan, saavat teoksessa myös miehet huutia, heidän ollessaan aina seksinnälkäisiä ja kyltymättömiä hyväksikäyttäjiä, jotka eivät edes aluksi huomaa naisen muodonmuutosta emakoksi.

Päähenkilö yrittää aluksi kovasti pohtia syitä fyysisiin muutoksiin, etsien lähinnä syitä itsestään ja siitä, kuinka hän ei vastaa länsimaista kauneusihannetta. Hänen täytyy siis olla tehnyt jotain väärin ja hänen täytyy käyttää enemmän tuotteita. Vaikka hän myöhemmin kuulee huhuja, että kemian teollisuuden tuotteet ovat voineet aiheuttaa laajamittaisia muodonmuutoksia muissakin ihmisissä, hän ei ota tietoa vakavasti. Päähenkilö ei ole todellakaan mikään ruudinkeksijä, mutta hyvin ystävällinen ja miellyttävä ihminen, joka hakee syitä aina ensin itsestään.

Nainen ei tunnu kiinnostavan ympäristöä muuten kuin seksuaalisena objektina, sillä mitä pidemmälle hänen emakoitumisensa etenee, sen enemmän hän kohtaa pilkkaa ja kiusantekoa, mutta kukaan ei pysähdy ihmettelemään syitä muutokseen. Osa miehistä kuitenkin suhtautuu muutokseen vielä suuremmalla himolla ja nainen hankkii elantonsa myymällä itseään, aluksi ihan kemikaalikaupan asiakkaille, sitten myöhemmin jopa puliukoille. Siinä missä naisen asema nostetaan tapetille, näytetään myös ympäristön asennemaailma. Vaikka naisen asema ei tunnu olevan kirjan kuvaamassa Ranskassa mitenkään mieltä ylentävä, saavat myös tummaihoiset, arabit ja muut vähemmistöryhmät osakseen kaltoinkohtelua hallituksen puhdistuksissa.

Vaikka maailma käyttäytyisi kuinka vulgaaristi ja brutaalisti, tarinan päähenkilö ei siltikään kommentoi asiaa paheksuen, ainoastaan pyytelee omaa kielenkäyttöään lukijoilta anteeksi. Tämä vahvistaa lukijalle kuvaa tietämättömästä päähenkilöstä, joka uskoo sokeasti vallitsevien olojen oikeellisuuteen. Hän ei kyseenalaista muuta kuin omaa muutostaan ja senkin uskoo johtuvan itsestään, ei ulkopuolisista syistä. Tämä ylitsepursuavainen itsensä tarkkailu satirisoituu naistenlehtien ohjeisiin ja naisiin kohdistuviin kauneusihanteisiin.

Sikatotta oli melkoisen hauska ja nopealukuinen. Vaikka kirjan maailmankuva oli raadollinen ja päähenkilö varsinaisen typerä, en silti väsynyt lukemiseen. Muodonmuutostarina oli mukaansa tempaiseva ja tunnistin vähän itseänikin kirjan sivuilta. Teos on kuitenkin eräänlainen selviytymistarina, välillä irvokas ja välillä ilakoiva.


Wikipedia tiesi myös kertoa:
Darrieussecqin esikoisteos sai suurta huomiota: kirja oli Goncourt -palkintoehdokas vuonna 1996 ja sitä myytiin Ranskassa yli kolmesataatuhatta kappaletta. Sikatotta suomennettiinkin nopeassa tahdissa 1997. Suomessakin teoksen menekki oli hyvä, 1998 kirjasta otettiin kolmas painos.
Darrieussecqin tuotannosta on suomennettu toinenkin teos, Kummitusjuttu vuodelta 1998.

Marie Darrieussecq: Sikatotta (alkuperäinen nimi Truismes)
Wsoy, 1997
Sivuja: 117

8.11.2010

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

"Sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa, kaikille naisille tehdään väkivaltaa"


Minulle Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarina (Otava, 2010) oli vavisuttava lukukokemus. Luin kirjan samantien kannesta kanteen, koska en voinut lopettaa ennen kuin sain tietää kaikki tapahtumat. En ole aiemmin lukenut kirjailijalta mitään. Olen varma, että tulen lukemaan jatkossa, sillä niin ihon alle hän pääsi tämän kirjan myötä. Meinasin välillä itkeä ja välillä teki mieli jopa huutaa vääryyttä, mutta kirja ei silti ahdistanut tai jättänyt oloani likaiseksi.

Kirjan alkuperäinen nimi on Rape: Lovestory, mutta uskon suomentajan vaihtaneen nimeä senkin takia, että suomen kielellä raiskaus: rakkaustarina ei kuulosta niin sointuvalle. Kirjan juoni lyhykäisyydessään kuvaa raiskatun naisen ja tapahtumaa todistaneen hänen 12-vuotiaan tyttärensä tarinan. Kuinka pikkukaupungin ihmiset suhtautuvat joukkoraiskauksen uhriin ja oikeudenkäyntiin, varsinkin kun pojat ovat kaikille tuttuja.

Kosto: Rakkaustarina on jaettu novellityyppisesti väliotsikoiden alle, jotka muistuttavat lööppien otsikoita. Vuoroin tarinaa fokalisoidaan poliisin John Droomorin kautta ja vuoroin kertoja kuvailee tapahtumia sen kummemmin kiinnittymättä kehenkään. Mutta kaikkein eniten nahan alle osuva kerronta tapahtuu uhrin, Teena Maguiren tyttären näkökulmasta. Kirjailija on rakentanut nämä kohdat lukijalle kaikkein läheisimmiksi, koska lukijasta tulee itsestään Bethie Maguire. Asiat tapahtuvat sinun kuullessasi, sinun äidillesi ja sinua vastaan. Lukijaa johdatetaan samaistumaan Bethieen puhuttelemalla you-passiivilla. Suomentaja on tehnyt hienon ratkaisun siinä, ettei tekstiä ole muutettu yksikön kolmanteen persoonaan. En ole alkuperäistä tekstiä lukenut, joten en tiedä miten englannin kielinen teksti käyttäytyy, mutta suomennosta lukiessani olin vakuuttunut tästä voimakkuudesta ja siksi lukiessani kohtasin monenlaisia tunteita.


Sellainen nainen, kolmenkymmenenviiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti? Heinäkuun neljännen yö, ilotulitus putouksilla loppui yhdeltätoista. Kaupungilla juhlat jatkuivat. Ja Teen Maguire toikkaroi päissään, sen näki moni. Yksi Teenan poikakavereista, se Casey- niminen Depew Streetiltä, piti bileitä kämpässään ja takapihallaan ja kadulla, ja naapurit valittivat sitä omituisen bluegrassin räimettä. Naimisissa, neljän lapsen isä. Asuu erossa vaimostaan, varmaan Teena Maguiren vika sekin. Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvostelukykyä. Se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa maksasi? Ja kuinka moni?

Näin puhuttiin äidistäsi Teena Maguiresta sen jälkeen kun joukko miehiä oli raiskannut, potkinut ja hakannut hänet ja jättänyt hänet kuolemaan törkyisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin heinäkuun 5.päivän ensimmäisinä minuutteina vuonna 1996.

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina
Otava, 2010
Sivuja: 152.