14.1.2016

Kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2015 parhaat kirjat

Suomalaiset kirjabloggaajat ovat jälleen äänestäneet vuoden parhaista kirjoista. Avoin verkkoäänestys järjestettiin 13. tammikuuta, ja siihen osallistui lähes 50 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 194 kirjaa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen neljässä eri kategoriassa. Bloggaajat antavat ääniä kotimaisille kirjoille Finlandiassa, käännöskirjoille Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjoille Kuopuksessa ja tietokirjoille Tiedossa.

Vuoden paras kotimainen kaunokirja on Laura Lindstedtin Oneiron (Teos). Toiseksi Blogistanian Finlandiassa tuli Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki (Teos) ja kolmanneksi Katja Ketun Yöperhonen (WSOY).

Globalia-palkinnon voitti John Williamsin Stoner (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro). Toiseksi sijoittui Audrey Mageen Sopimus (Atena, suom. Heli Naski), ja kolmannen sijan vei Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, suom. Hanna Tarkka).

Kuopus-palkinnon voittaja on Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY). Toiseksi tuli Anu Holopaisen Ihon alaiset (Karisto), ja kolmanneksi sijoittui Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäniemen Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu (WSOY).

Tieto-palkinnon voitti Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, suom. Petri Stenman). Toiseksi tuli Päivi Heikkilä-Halttusen Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena) ja kolmanneksi Satu Rämön Islantilainen voittaa aika – Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY).

Bloggaajat edistävät ja edustavat lukuharrastusta

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot nostavat esille kirjabloggaajien arvostamia teoksia. Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain tuhansia kirja-arvioita, jotka tavoittavat satojatuhansia lukijoita. Kirjablogjea pitävät sekä lukuharrastajat että kirja-alan ammattilaiset.

Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin.


1.1.2016

Vuodenvaihteen lukumaraton

Vuodenvaihde meni aika rauhallisesti: raketteja ja kirjoja tutkaillessa. Osallistuin Pinon päällimmäinen -blogin Sannan keksimään Rauhaa maailmaan -lukumaratoniin. En lukenut mitenkään teemaan sopivia kirjoja, vaan lähinnä niitä, joita oli sattunut alkuun Kolari–Helsinki-junamatkalleni mukaan ja sitten niitä pienoisromaaneja, jotka olin kirjastosta lainannut ennen joululomaa tai jotka löysin omasta kirjahyllystäni.

Ja olihan niitä kertynytkin aika lailla:


Tämänkertaisen lukumaratonin tarkoitus oli lukea 42 tuntia omaan tahtiin ja haluamallaan tavalla. Mie luin lopulta aika vähän, sillä tänään en jaksanut enää lukea aamupäivästä yhtään. Aloitin junassa ja luin ihan hyvän mutta lukemistani Johan Bargumin kirjoista kuitenkin kaikkein tylsimmän kirjan Isin tyttö. Kirjan kyllä luki mielellään ja siinä oli jotain pakkomielteistä ja pakotonta yhtä aikaa, kuitenkaan se ei vain kolahtanut niin lujaa – kuten alun alkaen oletin – kuin Syyskesä ja Syyspurjehdus.

Sitten luin viimevuotisen Finlandia-Junior-voittajan Nadja Sumasen Rambon. Hyvin viehättävä, jotenkin sopivan vanhanaikainen ja tuttu, nopealukuinen ja sitenkin sopiva lukumaratonille.

Ennen nukahtamista aloitin Saara Turusen Rakkaudenhirviötä, sillä se oli minulle joululomakirjana mukana repussa mutta jota en ehtinyt lukea ollenkaan, sillä mieheni nappasi sen Oneironin jälkeen luettavakseen. (Piti molemmista hurjasti!) Jatkan tänään ilman "lukumaratonpaineita" Rakkaudenhirviötä, sillä lukemani 40 sivua antoivat jo viitteitä siitä, että tulen kirjasta pitämään paljon.

Eilen tulimme aamupäivästä kotiin Helsinkiin ja aika paljon siinä meni aikaa säätäessä ruokaa, kauppaa, pakkauksia, siivoilua, Petja-kissan rapsutuksia ja huomiointia. 10 päivää ehdimme olla erossa. Mutta luin kauppareissuilla, metrossa, bussissa Yuri Herreran Kartellin trubaduuri, joka oli aiheeltaan virkistävä näiden kotimaisten kirjojen jälkeen. Kapakkalaulaja todistaa meksikolaisen huumekartellin arkea.

Kotona jatkoin Märta Tikkasen roolirunoteoksella Pimeys ilon syvyys, joka harmikseni ei tuntunut yhtään niin vahvalle kuin rakastamani Vuosisadan rakkaustarina. Ehken osannut eläytyä äidin hätään lapsistaan ja vimmaisuuteen ja toiveikkuuteen ja levottomuuteen oikealla tavalla. Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa oli nopealukuinen rakkaustarina. Tarinaan oli alusta asti kirjoitettu epäonni kyseisessä suhteessa, pakkomielle toiseen ja lopulta melko helposti käyvä unohdus. Viehättävä mutta jotain lisää särmää ja kierroksia, kerroksia teos olisi kaivannut, jottei se unohtuisi niin nopeasti mielestä.

Koko lukumaratonin parhaan kirjan luin viimeiseksi. Asko Sahlbergin He on upea. Minulla on yksi ystävä, jota aina mietin, kun näen Sahlbergin nimen, kirjan jossain tai kun luen Sahlbergia. Siitä tulee ihana pieni lisä lukemiseen mutta hyvin He toimii ilman ystäväni inspirointiakin. Se on oivallisesti rakennettu ja taiten kerrottu. En tiennyt, että siihen lukumaratonin lopetan, mutta oikeastaan näin se juuri kannattikin mennä. Aamulla heräsin päänsärkyyn, enkä sano, että se johtuisi liiasta lukemisesta, sillä luen työpäivinänikin paljon ja sitten illalla lisää, mutta onhan lukumaraton aika poikkeuksellinen lukurupeama lukutyöläisellekin. (Käytinhän tarpeeksi monta kertaa luku-sanaa. :D)

Luin siis 6 kokonaista teosta, 40 sivua Rakkaudenhirviöstä siihen päälle. Yhteensä 903 sivua.



1.11.2015

Kansallisteatteriin tutustumassa

Hetkeni lavalla
Olin viime viikolla tutustumassa Kansalliskirjaston sisuksiin; sain nähdä lempiteatterini "takahuoneita" ja seisoa muun muassa päälavalla valokuvaamassa näkymää, mitä harvoin teatterivieraana saa nähdä. Meitä oli toki muitakin, suurehko kourallinen kirja- ja kulttuurialan bloggareita. Tutustumiskierros järjestyi Bonnierin ja Kansallisteatterin yhteisesti järjestämän bloggariklubin ansiosta. Käyn muutenkin mielelläni teatterissa – ja aion jatkossa siirtyäkin kirjabloggaajan tontillani vähän enemmän myös muuhun kulttuuriin – ja ilahduin suuresti, kun tämä kirjallisuutta ja teatteria yhdistävä bloggariklubi lanseerattiin.


Lumiomena-blogin Katja Jalkanen kuvaa myös kaunista kattoa

Olen pari kertaa aiemminkin osallistunut bloggariklubin tapahtumiin mutta olen aiemmin vain noiden muiden somekanavieni kautta jakanut kokemuksiani kuvin ja sanoin. Vähän nyt harmittaa, etten ole ehtinyt blogannut aiemmin ja laajemmin, sillä olisi ollut kiinnostava säilyttää jokainen vierailu täällä "välimuistissa" – nimitys tuntuu sopivan blogilleni siinäkin mielessä, sillä muistan yleensä vuosien jälkeen kirjoistakin parhaiten ne, joista olen blogannut – varsinkin kun nämä bloggariklubit ovat todella hyvin suunniteltu ja jokaisella kerralla oppii jotain uutta teatterimaailmasta. Viimeksi saimme keskustella ja kuunnella dramaturgin työstä, Jukka-Pekka Pajunen puhui Onnellisuuden tasavallan tekovaiheista. Hyvin kiinnostavaa, ja on yleensäkin aina mielekästä kuunnella teatterityöstä ja sitten vähän verrata eri vaiheita omaan työhöni kustannustoimittajana. Vaikka ei näitä yks yhteen tietenkään voi verrata, niin joitakin kiinnostavia sidoslankoja näiden välille voi kuitenkin punoa.


Kurkkaus takahuoneeseen
Mysteerihissistä
Tällä kertaa saimme tutustua Kansallisteatterin rakennukseen ja kuulimme lavastajan ja puvustajan töistä. Kati Lukka ja Tarja Simonen valaisivat Nummisuutarit-näytelmään tekemiään valintoja. Miksi puut roikkuvat väärinpäin, miksi Nummisuutareiden Eskolla on hihaton suomieijonapaita päällään, mitä vanhaa ja perinteikästä lavastukseen on otettu mukaan... Tietyllä tapaa näihin kysymyksiin tulee kyllä vastaus näytelmää katsomalla, mutta pidin siitä, että ennen Nummisuutareiden katsomista minulla oli jo jotain pureskeltavaa ja olin virittäytynyt katsomaan tarkemmin myös asuja ja "tiloja". Heidän puheenvuoronsa saivat vielä lisäsävyjä siitä, että olimme hetkeä aiemmin käyneet katsomassa nykyisten näytelmien ja vähän tulevienkin lavastuksia ja pukuja. 



Slavan kirjakasoja. Nämä muistan, ne luonnollisesti jäivät mieleeni jo lavalla.

Pienen näyttämön penkkirivit


Kirjavan kammarin Karoliina Timonen kuvaa puvustusta

Ennen Nummisuutareiden alkua saimme vielä kuulla Katja Ketun ja hänen kustannustoimittajansa Lari Mäkelän puheenvuoroja paitsi Ketun uusimmasta teoksesta Yöperhosesta myös siitä, millaista kirjailijan oli kokea, kun oma teos siirtyy teatterin lavalle. Kettu on valloittava esiintyjä, ja ihan harmittaa, etten Ouluun koskaan matkustanut Kätilöä katsomaan.

Harmittaa myös (vähän), etten kirjoittanut mitään muistiinpanoja kierrokselta ja esiintyjien puhuessa työstään, sillä en pysty täysin blogiini nyt välittämään, kuinka mieletön kokemus tämä kaikkinensa oli. Toivottavasti nämä vähän hätäisesti räpsäistyt instagram-kuvat valaisevat vähän sitä, mitä sanomatta jää.


30.9.2015

Lahjoita lukutaito – vielä ehdit mukaan!


Kuva: Mikko Takkunen

Tänään on viimeinen päivä osallistua Mesenaatti-sivun kautta Suomen Pakolaisavun järjestämään Lukutaitokampanjaan.

Me kirjabloggaajat olemme olleet mukana jo kolmena vuonna keräämässä rahaa kampanjaan, bloggaamalla aiheesta ja monella muulla tavalla somekanaviemme kautta pitäneet ääntä aiheesta.

Minimitavoite on mesenaattisivun mukaan jo täynnä, mutta päätavoite on vielä kaukana. Muutakin kautta on voinut lahjoittaa kuin tuon sivun kautta, mutta minusta oli hauska, että pystyin osallistumaan esimerkiksi kummityttöni nimissä ja näin hänelle tulee myöhemmin kortti, kuinka moni koululainen on saanut koulutarvikkeet niillä rahoilla. Toivottavasti hän ilahtuu erilaisesta synttärilahjasta.

Tällä kampanjalla pyrimme hankkimaan lukutaidon 450 konflikteja paenneelle ihmiselle. Osallistu kampanjaan ja autat sodan haavoittamaa tavoittamaan paremman huomisen. Voit lahjoittaa lukutaidon jo 52 eurolla. Summa mahdollistaa yhdeksän kuukauden pituisen lukutaitokoulutuksen, jossa ei pelkästään opetella numeroita ja kirjaimia, vaan lisäksi keskustellaan mm. hygieniasta, sairauksien ehkäisemisestä, pienyrityksen pyörittämisestä, ihmisoikeuksista ja rauhanomaisesta konfliktin ratkaisusta. Toki pienempikin lahjoitus vie kohti tavoitettamme ja kampanjaa voi tukea myös kertomalla siitä omassa tuttavapiirissään. 

Yhdessä saamme aikaan enemmän.

1.9.2015

Lukusukkuloiden ahmintaa


Olen nyt viime aikoina lukenut paljon, mutta erityisesti olen nyt nauttinut näiden lukusukkuloiksi nimittämieni kirjojen lukemisesta. Viihdekirjoja ne tietysti ovat, mutta koska viihdyn niin monien kirjojen parissa, kutsun tällaisia mielettömän nopealukuisia ja ahmittavia kirjoja mieluummin tällä keksimälläni sanalla. Englanninkielinen termi page-turner olisi myös hyvä, mutta, noh, se ei ole suomea.



Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (suomennos: Heli Naski, Gummerus 2015) on pokkarina lähes 500 sivua pitkä. Luin sen miltei kokonaan sunnuntaina, olin ehtinyt vähän jo aloittaa launtaiyönä. Tarina on tunteisiin vetoava, kiinnostava, romanttinen epätavallisemmalla tavalla kuin mitä odotin ja siinä ei ollut ärsyttäviä henkilöitä (Jee!). Yksiulotteisiin hahmoihin, manipuloivaan juonenkuljetukseen ja lässytykseen yleensä kyllästyn ensimmäisenä viihteellisimmissä rakkauskirjoissa.

Olin lukenut blogiarvioita, joissa väitettiin lukemisen aiheuttaneen vähän itkumaisia olotiloja, mutten odottanut, että näin kävisi myös minulle. En ole itkun yläpuolella, mutta eivät kirjat minua yleensä itketä ja olin varautunut tunnemanipulointiin. Liikutuin lähinnä siitä, että kirja päättyi tarinan kannalta juuri oikein, vaikka olisin voinut tunnekuohuissani hyväksyä toisenlaisenkin lopetuksen.


Aurinko paistoi kalliolla, tarina kulki, ihana olotila elämästä muutenkin. Lukusukkula on omiaan paikkaamaan eräänlaisen työuupumuksen ja "remonttimuuttokesän" aiheuttamaa kirjaköyhiötä eloa. Olen koko elokuun taas nauttinut lukemisesta ja uppoutumisesta, saanut työvaihemoodin pois päältä vapaa-ajalla, enkä koko ajan mieti, miten tekisin/muokkaisin tämän ja tämän kohdan kirjasta. Ihanaa. Lukeminen on niin rentouttavaa.


Eilen tulin lukeneeksi toisen paksummanpuoleisen kirjan vähän vahingossa, kun päivään liittyi paljon  yleisluontoista odottelua eri tiloissa (en puhu päänsisäisistä asioista nyt). Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (suomennos: Helene Bützow, Wsoy 2015) on lähes 450-sivuinen, enkä voinut lopettaa sen lukemista, kun pääsin heti alkusivuilla tarinaan mukaan. Traagisista puolista (väkivalta, koulukiusaaminen, seksirikokset, kuolema) huolimatta kirja on enemmän hauska kuin totinen.

Ihan pienellä rakenteellisella ratkaisulla ylemmän keskiluokan koulun juhlissa tapahtuvaan kuolintapaustutkintaan tulee pirullista moniäänisyyttä mukaan. Eikä tämä mikään dekkari ole, eikä erään kuolema ole pääasia, siihen päästään oikeastaan vasta ihan lopussa. Pikemminkin tämä on sujuvasanainen tarina siitä, miten tilanne kärjistyi pikkuasiasta niin pahaksi. Hyvin viihdyttävää.


Lähes 1000 sivua kahdessa päivässä, vaikka päiviin mahtui toki muutakin, kertoo vahvasta tarinaan uppoamisen tarpeesta. Molemmissa on aika erikoinen tarina vielä, joista annan kiitosta. Tällä hetkellä on kaksi muuta kirjaa kesken, joista pitää lukea Huumasema Zoo ensin loppuun, sillä siitä päättyy laina-aika ihan lähipäivinä.

27.8.2015

Ulkona luettu Kuiva kausi


Elokuussa on ollut niin ihana olla ulkona. Ja on yhä, vaikka nyt naputtelenkin blogiani sisätiloissa. Olen tutustunut uuteen alueeseen ja nauttinut maisemista, kesästä, hyvistä kirjoista ja tästä kokonaisvaltaisesta onnesta, että saan asua täällä ja laittaa kotia. En ollut aiemmin juurikaan täälläpäin liikkunut, mutta minulla oli hyvä tunne, että juuri tänne Roihuvuoreen haluan muuttaa. Ja tietysti sain täällä jo asuvilta kavereiltani lisätietoa ja kannustusta muuttoaikeisiin.

Olen tehnyt nyt vähemmän töitä, sillä varsinainen loma meni rempatessa ja muuttaessa. Yrittäjyyden hyvä puoli on juuri tässä, että voin ottaa vähän omaa lomaa, mutta toki se näkyy sitten myös lompakossa. Olen kasvattanut kuitenkin toisenlaista pääomaa ja lukenut paljon kirjoja, sillä haluan ehtiä lukea myös muitakin kuin käsikirjoituksia ja omia, toimitettavia kirjojani.

Lukeminen on niin ihanaa! Ja hyviä kirjoja on valtavasti.

Olen vieraillut Roihuvuoren sympaattisessa pikkukirjastossa yhtenään, itse asiassa tämän bloggauksen jälkeen ajattelin mennä taas kirjastokäynnille palauttamaan lainat ja hakemaan uusia varauksia.

Palautan myös tämän Carol Shieldsin ja Blance Howardin yhteisesti kirjoittaman kirjeromaanin Kuiva kausi (Otava 2015, suomennos: Hanna Tarkka).

Kuiva kausi sopi ulkoilukirjaksi rakenteensa vuoksi hyvin, sillä kirjeitä oli kätevä lukea myös kävellessä. Minullahan on tämä jännä tapa, että käyskentelen kirjan kanssa. Mutta pääasiassa luin kirjaa kalliolla, rannalla ja puistonpenkeillä. Etukäteen ajattelin, että pitäisin tarinasta ja teoksesta enemmän, mutta valitettavasti minusta se oli turhan kuivakka ja staattinen.

Kirjasta ei huomannut, että se on kahden kirjailijan teos. Se oli juuri oikealla tavalla yhtenäinen ja etäällä toisistaan asuvien aviopuolisoiden äänet juuri oikealla tavalla erilaiset. Pidin miehen kirjeistä enemmän kuin naisen, sillä vaimon poliittiset höpinät ja uraansa liittyvät asiat eivät olleet niin kiinnostavia kuin kotiin teini-ikäisten lasten kanssa jääneen miehen kuulumiset.

Kirjeromaanin muoto tekee sen, että henkilöt jäävät vähän etäisiksi, sillä ei kai kukaan kirjoittele omalle pitkäaikaiselle puolisolleen kirjeitä siitä, millainen on ollut ennen. Mutta eivät he kuitenkaan niin etäisiksi jääneet, etteikö heidän liitostaan ja nykyisestä arjestaan saisi lukiessa pikkuhiljaa jotain irti. Pidin siitä, miten itsekkäitä he olivat, kun kaipasivat huomiota ja kehuja toisiltaan.

Vaikea sanoa tarkalleen, miksi en luetusta kuitenkaan niin paljon innostunut, että olisin välittänyt tarpeeksi, mitä välimatka tekee heille. Ei huono muttei niin hyvä kuin aiemmat Shieldsiltä lukemani kirjat.

14.8.2015

Kirjahylly järjestyksessä

Tai ainakin ensimmäinen niistä. Vanhat, Jurin tekemät, kirjahyllyt sopivat tähänkin asuntoon, vaikka vähän puu on elänyt matkan varrella ja jouduimme rikkomaan hyllyn oman fengshuin, jotta saimme puutavaran mahtumaan muuttokuorman mukaan.

Kuvasta huomaa, että meillä ei ole vielä edes kahvat ovissa paikoillaan. Maalasimme vanhat ovet ja ostimme uudet kahvat, ja jossain täällä asunnon kätköissä ne raukkaparat lymyävät. Luultavasti työhuoneen kaapissa, mutta on ollut monta muutakin fiksattavaa, joten kahvat ovat kaukana jononhännillä. Meillä puuttuu keittiönkaapeistakin kahvat, ja niitä on pirullisempi avata sormenpäillä.


Kaipaan kovasti tauluja ympäri asuntoamme, joten laitoin kortteja hyllyn viereen tuomaan lisäväriä. Aivan kuin kirjojen selkämyksissä ei kirjoa olisi kylliksi. Erh.

Olen värikylläinen, valkoiset hyvät seinät riittävät – paitsi keittiössä on ihana keltainen! – kunhan vain saadaan taidetta ja tekstiilejä talon ja mielten iloksi.



Laitoin ennen muuttoa valtavasti kirjoja kiertoon, mutta silti täällä on useampi sata teosta luettavana. Ei koti ole mitenkään ähkytäynnä silti. Kirjathan ovat siitä käteviä, että niitä voi olla asunnossa kaikkein eniten ja ne mahtuvat yhdelle, kahdelle seinälle nätisti. Muusikon työhuoneessa kirjat ovat hyvä akustiikka-apu, joten ei täällä kirjat toimettomina loju. Heh.

Välillä kyllä mietin, miksi minulla on lukemattomasti lukemattomia kirjoja lukematta. Joitakin olen voinut pitää vuosia hyllyssäni, enkä silti löydä niille sopivaa rakoa. Silti pidän niitä yhä uskollisesti elämässäni mukana, sillä uskon, että jossain vaiheessa luen vielä. Joistakin kirjoista sen vain tietää, ja ne muut olen sitten laittanut kiertämään toisiin koteihin.

Kirjoissa on jotain maagista, sillä vaikka en ole ehtinyt paljon lukea, niin olen silti ehtinyt käydä jo kolmesti muuton jälkeen kirjastossakin pyörähtämässä. Vaikka tosiaan täällä omassakin hyllyssä luettavaa riittää...